Seksuaalinen häirintä on viimeinkin noussut esiin. Eniten se on saanut näkyvyyttä kulttuurialalla, jossa itsekin toimin. Tietysti häirintää on paljon muuallakin, mutta ainakaan toistaiseksi suomalaiset eivät ole innostuneet sitä paljastamaan. Toisin on Ruotsissa, jossa muun muassa juristit, rakennustyöläiset ja poliitikot ovat kertoneet omista häirintäkokemuksistaan.

Työskentelen itse sekä television ja elokuvien että kirjojen parissa. Elokuva-ala on ainakin toistaiseksi miesten johtama, kirjallisuusala enemmänkin naisten.

Kun olin nuori ja kaunis aloitteleva kirjailija, tädit lähentelivät minua nimenomaan kirjallisuusbileissä. Tädit olivat kustantamoissa tai tiedotusvälineissä korkeassa asemassa, ja valtasuhde oli selkeästi heidän puolellaan. (Asia ei koske nykyistä kustantamoani.)

Siviilien kärsimykset ja sotiin aina liittyvä seksuaalinen väkivalta on ollut taiteessa aika pienessä osassa.

Tietenkään miehenä en koskaan joutunut pelkäämään turvallisuuteni puolesta, kun tätien kädet kulkivat selkääni pitkin alemmas. He olisivat voineet tehdä orastavan urani hankalaksi, mutta eivät olisi voineet fyysisesti pakottaa minua mihinkään. Nuorten naisten ja valta-asemassa olevien setien kohdalla on toisin.

Kulttuurialalla häirintä on tietyssä mielessä erityistapaus, koska liikutaan tunteiden ja jopa kehollisuuden alueella. Näytelmässä tai elokuvassa voi aivan perustellusti olla alastomuutta, jolloin ohjaajan on pyydettävä näyttelijöitä riisuutumaan. Se, että se voi olla perusteltua, avaa tietysti oven sille, että sikamainen ohjaaja, tuottaja tai vastanäyttelijä voi käyttää sitä oikeutuksena vaatia alastomuutta omaksi huvikseen.

ILMOITUS

Näytelmässä tai elokuvassa voi olla myös raiskaus. Raiskaukset ovat kamala asia, jota tapahtuu jatkuvasti, ja niitä on voitava käsitellä myös näyttelemisen keinoin. Mutta asiaan liittyy valtavasti sudenkuoppia.

Jos naisnäyttelijät joutuvat toistuvasti näyttelemään raiskattuja tai muilla tavoilla alistettuja henkilöitä, sen perustelut eivät välttämättä enää ole taiteelliset tai ainakaan kiinnostavat. Parhaimmillaankin se on naisia alistava klisee.

Jos miesohjaaja haluaa ”harjoitella” raiskauskohtauksia naisnäyttelijöiden kanssa, kyse saattaa olla aivan perinteisestä työn varjolla tehtävästä ahdistelusta. Tällaista olemme lukeneet tapahtuneen muun muassa Kallion lukion näyttelijätyöntunneilla ja Teatterikorkean pääsykokeissa. Kallion tapauksissa jopa niin, että aikuinen opettaja tulee harjoituksissa itse näyttelemään raiskaajaa, muka jotta teinityttö pystyy samastumaan mahdollisimman aitoon tilanteeseen. Siitä on taiteellinen kunnianhimo kaukana ja kyse on puhtaasti lähentelystä ja valta-aseman väärinkäytöstä.

Jos taideteokset kertovat pelkästä raiskaamisesta ja raiskatuksi tulemisesta, naiset alistetaan todella suppeaan uhrin rooliin. Mutta seksuaalisesta väkivallasta ei myöskään saa vaieta, siitähän koko #metoo:ssa on kyse.

Monesti varsinkin miesten käsittelyssä raiskaus erotisoidaan. Tiedättehän: ”Naisen täyteläisen pyöreät huulet vääristyivät kivun huokauksiin, kun lihaksikas roisto painautui häneen syvemmin ja syvemmin”.

Raiskaus on väkivaltaa, ei seksiä. Joku voi fantasioida raiskauksesta, mutta taiteilijan väkivaltafantasioiden oikea paikka ei juuri koskaan ole taideteoksessa.

Ongelmia on tuotava päivänvaloon ja niitä on käsiteltävä, mutta ilman, että ongelmaa jatketaan ja pahennetaan.

Sanomalehdet ovat yrittäneet rakentaa Ateneumin ja Aino-triptyykin ympärille jonkinlaista kohua, jonka pointti tuntuu olevan, että feminismi on mennyt jo vähän liian pitkälle. Museonjohtaja Susanna Pettersson bloggasi, että ei aio poistaa Ainoa seinältä. Muistattehan, se kultakauden keskeinen sarjakuvamainen maalaus, jossa vanha Väinämöinen ahdistelee nuorta Ainoa ja pakottaa tämän itsemurhaan – tai muuttumaan vedenhaltijaksi.

#metoo-kampanjan tiimoilta kukaan ei ole vaatinut maalauksen poistamista. Sehän, päinvastoin, tekee lähentelyn näkyväksi jopa kansallisen mytologiamme tasolla. Joskus joku on silti siitäkin suivaantunut ja ulkomailla joitain maalauksia tosiaan on siirretty muualle niiden herättämien negatiivisten tunteiden vuoksi.

Iltalehti uutisoi aiheesta, että Ateneum tyrmää ”Me Too” -kampanjan vaatimukset pitämällä taulun seinällä. Sen jälkeen Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta noin miljoona kolumnia, jossa kehuttiin Ateneumin rohkeutta vastustaa sensuurinhimoisia feministejä.

Ihan kiva, paitsi että #metoo-kampanjassa ei kukaan vaatinut taulun poistamista.

Itse jouduin pohtimaan samantyyppisiä kysymyksiä seksuaalisen väkivallan esittämisestä kirjoittaessani juuri ilmestynyttä kirjaani Sinä vuonna 1918, joka nimensä mukaisesti käsittelee Suomen sisällissotaa. Kaikkien sotien tavoin se on yleensä esitetty miesten välisenä aseellisena kamppailuna. Siviilien kärsimykset ja sotiin aina liittyvä seksuaalinen väkivalta on ollut taiteessa aika pienessä osassa.

Tässä kuussa ilmestyvässä Marjo Liukkosen tietokirjassa Hennalan naismurhat kerrotaan, mitä keskitysleireillä naisvangeille tehtiin. Odotan hyytävää luettavaa.

Minä olen kuitenkin mies. Onko oikein minun kirjoittaa sisällissodan seksuaalisesta väkivallasta? Onko se oikein, jos se kohdistuu myös miehiin? Entä housukaartilaisten nimenomaan sukupuolensa takia kokema kidutus, pitäisikö se häivyttää, koska minulla ei ole oikeutta kertoa tätä tarinaa?

Mietin asiaa pitkään ja päädyin siihen, että tärkeintä on tuoda historialliset vääryydet päivänvaloon. Kunhan mukana on myös paljon muunlaisia tarinoita naisista ja kunhan tämä päivänvaloon tuominen ei ole mitään raiskauspornoa. Lukijat kertovat, oliko ratkaisu onnistunut.

Naisten ahdistelua ja vähättelyä kohtaa varmasti jokaisella alalla niin työssä, harrastuksissa kuin yhteiskunnallisen vaikuttamisen parissa. Meidän jokaisen velvollisuus on puuttua siihen ja tuomita se, ja meidän taiteilijoiden on tuotava se päivänvaloon myös teoksissamme.

Häirintää on tapahtunut taiteen varjolla ja taiteen varjossa, mutta sen on loputtava nyt.