Jussi Joentausta

Omakohtaista, haastateltua ja luettua

Teostaan varten Anton Monti ja Pontus Purokuru haastattelivat kymmeniä aktivisteja, joista valtaosa puhui omalla nimellään, osa anonyymisti. Aineistona on lisäksi kirjallisia lähteitä akateemisesta tutkimuksesta sähköposteihin ja kokouspöytäkirjoihin.

Kirjan tekijät ovat osallistuneet myös itse useisiin kuvattuihin liikkeisiin. Purokuru oli erityisesti mukana 2007–2010 kaupunki- ja opiskelijaliikkeessä. Monti toimi nuoruudessaan vallankumouksellisessa Autonomia Operaia -järjestössä Italiassa.

Suomeen muutettuaan Monti työskenteli autokaupan johtajana, mutta aktivoitui 1990-luvun lopulla uudestaan. Hän oli mukana vuosituhannen vaihteen globaaliliikkeessä, kuokkavierasjuhlissa ja prekariaattiliikkeessä. Monti tunnettiin suomalaisten liikkeiden ”salaperäisenä vanhempana nuorisoagitaattorina”. Hän on sanonut lähteneensä mukaan liikkeisiin kehittääkseen toimintatapoja, jotka tuottavat konflikteja ja mediahuomiota, mutta ovat väkivallattomia.

Autonomiset liikkeet ennakoivat yhteiskunnan muutosta ja nostavat keskusteluun tärkeitä teemoja, kuten perustulon, siirtolaisuuden tai veganismin. Ensin marginaalissa olevista teemoista tulee valtavirtaa, sanovat kirjan Suoraa toimintaa kirjoittaneet Anton Monti ja Pontus Purokuru.

Lähes jokainen teema, joka on ensin marginaalissa, mutta jonka liikkeet nostavat esiin, muuttuu valtavirraksi. Viimeksi framille ovat pompanneet intersektionalistinen feminismi ja työttömien oikeudet.

Anton Montin ja Pontus Purokurun kirja Suoraa toimintaa (Into 2018) kuvaa suomalaisten liikkeiden historiaa 30 vuoden ajalta 1986–2016. Liikkeiden kaari ulottuu anarkismin saapumisesta eläinoikeusliikkeeseen, globaaliliikkeeseen, kuokkavieraisiin, prekariaatti-liikkeeseen ja anarkismin uuteen nousuun.

ILMOITUS

Vasemmistolaiset ja vihreät puolueet uudistuvat aina liikkeiden kautta.

– Esimerkiksi 1960-luvun liike uudisti demarit niin hyvin, että SDP sai aikoinaan käytännössä hegemonian suomalaisessa hyvinvointivaltiossa. Vihreisiin taas meni 2000-luvun alussa globalisaatio- ja prekariaattiliikkeen aktiiveja, sanoo Purokuru.

Myös Vasemmisto on luonut itseään uusiksi 2010-luvulla liikkeiden kautta.

– Monet vasemmistolaiset puoluejohtaja Li Anderssonia ja Dan Koivulaaksoa myöten aloittivat talonvaltaajina ja mielenosoitusten järjestäjinä, Pontus Purokuru muistuttaa.

Äärioikeiston suoran toiminnan liikkeistä kirjoittajat eivät ole huolestuneita.

Viime vuosina äärioikeisto koetti rakentaa liikettä, mutta ei oikein onnistunut. Sykli meni jo ohi.

Prekaarit keksivät työväenliikkeen uusiksi

Uudenlainen ulkoparlamentaarinen liikehdintä alkoi Suomessa melko myöhään, 1980-luvun puolivälissä. Suoraa toimintaa oli ollut 1960-luvulla, mutta 1970-luvulla taistolaisuus jähmetti radikalismin järjestöjunttaukseen.

– Vasta 1986 tilaa löytyi uusille vasemmiston liikkeille. Reaalisosialismi alkoi olla tiensä päässä, kertoo Monti.

– Elettiin 1990-luvun lamaa edeltävää nousukautta. Ulkoparlamentaariset liikkeet tuntuvat kukoistavan juuri nousukaudella, Purokuru lisää.

Erityisen tärkeänä Monti ja Purokuru pitävät 2000-luvun puolivälin prekariaattiliikettä. Se keksi työväenliikkeen uusiksi.

– EuroMaydayssa 2006 oli 1 500 ihmistä mielenosoituksessa, joka pysäytettiin tietoisesti Elinkeinoelämän keskusliiton toimiston edustalle, ja ikkunat kivitettiin rikki. Silloin mediassa tajuttiin laajasti, että kyse ei ollut satunnaisesta sekoilusta, vaan järjestäytyneestä tottelemattomuudesta kaduilla, työnantajien sanelun vastustuksesta ja perustulon kannatuksesta, Purokuru sanoo.

EuroMaydayn jälkeen kaikki puhuivat prekariaatista, ”paskaduuneista” ja perustulosta.

Prekariaattiliikkeen pelote oli tuolloin korkealla.

– Se että osa tovereista lähti silloin toimimaan vasemmistoliitossa oli tietoinen valinta. Se johti siihen, että keskustelu prekariaatista ja perustulosta kuuluu nyt itsestään selvästi Vasemmiston politiikkaan, uskoo Monti.

Kirjassa haastateltu Li Andersson mainitseekin Vasemmiston henkisestä yhteydestä Euromaydayhin.

Uhka pitää olla, liioitella ei saa

Millainen sitten on onnistuneen liikkeen resepti? Kirjailijat korostavat avoimuutta ja yhteyksien luomista. Toiminnan pitää pysyä hallinnassa, eikä mennä militantiksi.

– Poliisin onnistuu sitä helpommin tukahduttaa se, mitä enemmän liike eristäytyy, eikä mieti laajentumista, konsensusta ja tukijoiden löytämistä. Tämä ei johdu radikaaleista toimintamalleista, vaan sulkeutuneesta ajattelusta, joka ei pyri selittämään asioita ulkopuolisille, tähdentää Monti.

Kyseessä on hienovarainen toiminta, Monti myöntää. Liikkeen täytyy olla ”uhka”, muuten se on hampaaton, mutta se ei saa liioitella, ettei joudu marginaaliin.

– Täytyy painostaa ulkoparlamentaarisesti, mutta tilanteen mukaan myös neuvotellen ja liittoutuen, Purokuru sanoo.

Yhteiskunnaltakin edellytetään tässä tiettyä vastaantuloa. Jos yhteiskunta leimaa protestoijat vain rikollisiksi, se on mukana tekemässä heistä rikollisia.

Poliisin voimakeinot lisääntyneet

Poliisin valmius voimakeinoihin on 30 vuoden aikana noussut, tulkitsevat kirjailijat. Poliisi on usein käyttänyt mielenosoituksia ”harjoitusratana” erikoisryhmille ja taktiikoille. Tämä alleviivaa liikkeiden avoimuutta, sillä poliisin on helpompi kohdistaa voimakeinoja eristynyttä liikettä vastaan. Myös liikkeiden retoriikan tulee olla mietittyä.

Purokuru nostaa esimerkiksi Vapaus pelissä 2015 -mielenosoituskutsun, jossa puhuttiin ”käytävän ritsoilla natsisikoja” vastaan – rivien väleissä sen saattoi ymmärtää kehotukseksi vahingoittaa ihmisiä. Samoin Smash Asem 2006 -mielenosoituksessa uhottiin epäjärjestystä kaduille.

– Jos uhotaan tietyllä tavalla, ei ehkä pidä ihmetellä, jos poliisi valmistautuu. Poliisi etsii aina syitä toimilleen, Monti sanoo.

Purokuru muistuttaa, että liikkeiden laitonkin toiminta voi saada laajan kannatuksen. Esimerkiksi Helsingin Sanomien selvityksen mukaan vuonna 2007 puolet pääkaupunkiseudun asukkaista kannatti talonvaltauksia. Talonvaltausliike oli tuolloin avoin ja tiedotti tapahtumistaan.

Avoimuus korostui myös 2000-luvun taitteen globaaliliikkeessä. Siinä oli mukana hyvin erilaisia ryhmiä anarkistien mustasta blokista ympäristöliikkeisiin, ammattiliittoihin ja alkuperäiskansoihin. Järjestöt toimivat yhteistyössä globaalilla tasolla ja pyrkivät avaamaan liikettä ulospäin: järjestettiin seminaareja, julkaistiin kirjoja. Suomestakin oli liikkeen tapahtumissa kerrallaan mukana satoja ihmisiä.

– Prahassa liike kykeni estämään talouskokouksen, mutta ajautui sitten umpikujaan. Tuli väkivallan kierre, Göteborgin ja Genovan aktivistien haavoittumisiin ja kuolemaan johtanut poliisiväkivalta, Monti pahoittelee.

Liikkeiden sykli kääntyi paikalliseen.

Anarkismi noussut tällä vuosikymmenellä

– Viimeisen vuosikymmenen aikana aktivistien kielenkäytöstä on kadonnut sana ’vallankumous’. Ideologian merkitys on vähentynyt, ja eletyn elämän, arjen haasteiden merkitys korostunut, huomioi Monti.

Kesällä 2017 Hampurin G-8-kokousta vastustaneita mielenosoituksia ei kirjailijoista voi verrata globaaliliikkeen vastaaviin.

– Ehkä mielenosoituksista virtaa voimaa liikkeisiin, mutta toistaiseksi ei ole ollut samanlaisia seurauksia kuin globaaliliikkeen mielenosoituksissa. Niissä pyrittiin valtaamaan vastustajan aluetta, huippukokouskeskuksia, mutta Hampurissa mellakat keskittyivät enemmän omille, autonomisille alueille, joita ihmiset puolustivat. Toiminta oli hyvässä ja pahassa ruohonjuuritasoista ja sisäänpäinlämpiävää, sanoo Purokuru.

Kulunut vuosikymmenen tuntuu olleen anarkismin uutta nousuaikaa.

– Autonomit määrittivät viime vuosikymmenellä paljon liikkeitä. Vuonna 2009 monet heistä lähtivät instituutioihin, Vasemmistoon ja järjestöihin. Syntyi tilaa. Anarkistit alkoivat rakentaneet infrastruktuuria, Purokuru sanoo.

Musta Pispala -festari, Varjokirjamessut, Mustan kanin kolo -kirjakauppa, Helsingin yliopiston A-ryhmän Häiriöitä-luennot, Purokuru luettelee anarkistien hankkeita.

– Tämä kaikki tuli sitten näkyviin 2013 Tampereen Kiakkovierasjuhlassa.

Anarkistit ovat pitäneet esillä esimerkiksi luokkayhteiskunnan uutta tulemista ja eriarvoistumista. Mutta ovatko he tehneet tai edes halunneet tehdä poliittisia avauksia, jotka olisivat vaikuttaneet instituutioihin? Siitä Monti ja Purukuru eivät ole varmoja.

Itsenäisyyspäivänä 2014 Lähiöst linnaan -mielenosoitus tuhosi EK:n ikkunoita, mutta tämä ei saanut mediassa samaa merkitystä kuin EuroMayday 2006.

– Kyse on paljon siitä, kuinka liike viestii ulospäin ja tekee toimintaansa ymmärrettäväksi. Lähiöst linnaan jakoi osallistujien mielipiteitä. Osan mielestä mielenosoitus onnistui yllättämään poliisin ja tekemään mitä haluaa, toisten mielestä se hajosi päämäärättömäksi, Purokuru pohtii.

Millaisia suoran toiminnan liikkeitä sitten on tulossa jatkossa?

Purokuru uskoo, että niin sanotun työttömien aktiivimallin kohdalla on ylitetty raja ja toiminta työttömien kontrollia vastaan lisääntyy. Siirtolaissolidaarisuus ja feminismi, jotka ovat näkyneet jo anarkismissa, jatkavat kasvuaan.

– Toivottavasti kirjaamme voisi käyttää suoran toiminnan ohjenuorana. On hyvä, jos ymmärretään, että on mahdollista tehdä politiikkaa itse rakenteiden ja instituutioiden ohi. Suomessa suoran toiminnan perinne on usein katkennut. Tässä on ikään kuin talletettu traditiota myös tuleville liikkeille, Purokuru sanoo.

Omakohtaista, haastateltua ja luettua

Teostaan varten Anton Monti ja Pontus Purokuru haastattelivat kymmeniä aktivisteja, joista valtaosa puhui omalla nimellään, osa anonyymisti. Aineistona on lisäksi kirjallisia lähteitä akateemisesta tutkimuksesta sähköposteihin ja kokouspöytäkirjoihin.

Kirjan tekijät ovat osallistuneet myös itse useisiin kuvattuihin liikkeisiin. Purokuru oli erityisesti mukana 2007–2010 kaupunki- ja opiskelijaliikkeessä. Monti toimi nuoruudessaan vallankumouksellisessa Autonomia Operaia -järjestössä Italiassa.

Suomeen muutettuaan Monti työskenteli autokaupan johtajana, mutta aktivoitui 1990-luvun lopulla uudestaan. Hän oli mukana vuosituhannen vaihteen globaaliliikkeessä, kuokkavierasjuhlissa ja prekariaattiliikkeessä. Monti tunnettiin suomalaisten liikkeiden ”salaperäisenä vanhempana nuorisoagitaattorina”. Hän on sanonut lähteneensä mukaan liikkeisiin kehittääkseen toimintatapoja, jotka tuottavat konflikteja ja mediahuomiota, mutta ovat väkivallattomia.