Netflixin katalogista voi poimia ikimuistoisia klassikoita ja elokuvahistorian virstanpylväitä. Tarjolla on Stanley Kubrickin, Michael Haneken, John Fordin ja monen muunkin mestariohjaajan parhaita paloja. Näitä teoksia voi kuitenkin löytää yhtä lailla perinteisten televisiokanavien ohjelmistoista, kotimaisten tavaratalojen DVD-hyllyistä ja useimmista maakuntakirjastoistakin.
On kiehtovaa huomata, että suoratoistojätti Netflix etsii aika ajoin tarjontaansa sellaisiakin laatuteoksia, joista ei muita julkaisuja joka paikassa näe.
Punk-legendan elämä dokumentissa
Netflix etsii aika ajoin tarjontaansa sellaisiakin laatuteoksia, joista ei muita julkaisuja joka paikassa näe.
Netflix lisäsi katalogiinsa hiljattain dokumenttielokuvan, jota on vaikea katsoa paikallaan istuen. Julien Templen ohjaama The Future Is Unwritten (2007) on kaksituntinen elämäkerta ”Punkrock Warlord” Joe Strummerista.
The Clash -yhtyeen keulahahmo Strummer on sekä musiikillisesti että yhteiskunnallisesti merkittävä taiteilija, jonka omalaatuista persoonaa elokuvassa valotetaan onnistuneesti. Temple käyttää dokumentissaan nykyaikaista kaavaa, jossa erillistä kertojaa ei käytetä eikä puhuville päille anneta liian pitkää ruutuaikaa. Hallitsevassa osassa ovat valtavat määrät arkistomateriaalia.
Yhtyeenä The Clash oli sensaatio, joka yhdisti punkia, skata, rockabillyä ja psykepoppia seiniä kaatavaksi protestimusiikiksi, ja Lontoon jamaikalaisemigranttien asuttamassa Brixtonissa he jalostivat punkista kulttuurirajat ylittävän ilmiön. Dokumentti onkin kaikkein mielenkiintoisimmillaan kertoessaan 1970-luvun Englannista ja populaarikulttuurin ulottuvuuksista työväenluokan kansoittamissa kortteleissa.
Huonoimpien elokuvien parhaimmistoa
Elokuva voi saavuttaa kulttimaineen myös sillä, että se on niin sanoinkuvaamattoman huono, että kokemus on ikimuistoinen. Tämän kategorian klassikoita takavuosilta on saattanut nuoren yleisön tietouteen muiden muassa Nostalgia Critic -taiteilijanimeä kantava Doug Walker. Verkon vlogien kautta nämä uuden polven kulttuurikriitikot herättävät henkiin kulttiroskaa, jonka piti olla unohtunut jo kauan sitten.
Howard the Duck (1986) kuuluu tähän genreen. Marvel Comicsin sarjakuvahahmosta tehty hämmentävä komedia on huonoa elokuvaa parhaimmillaan, ja ilman Nostalgia Criticin ja kumppaneiden muisteloita on vaikeaa uskoa, että Netflixin kaltainen palvelu harkitsisikaan sen ottamista katalogiinsa.
On sinänsä tulkinnanvarainen kysymys, täytyykö tällaista kulttuuriperintöä erityisemmin vaalia, mutta onhan aina mukavaa, että vaihtoehto on olemassa. Mikäli kaipaa aidosti laadukasta ankkasatiiria, kannattaa kääntyä Charlie Christensenin Arne Anka -sarjakuvien pariin.
Ehtymättömät stand up -varannot
Sekä Netflix että kilpailija HBO Nordic ovat panostaneet erityisesti stand up -komediaan. Kummatkin tuottavat jatkuvasti uutta materiaalia eri koomikoiden kanssa, mutta myös vanhat klassikot pääsevät uudelleen kiertoon.
Richard Pryorin konserttitaltiointeja voi Netflixistä kaivaa esille peräti kolme: Live in Concert (1979), Live on the Sunset Strip (1982) ja Here and Now (1983), joista viimeksi mainittu sisältää esitystaltioinnin lisäksi myös elämäkerrallisia dokumenttiosuuksia. Pryor tuli kuuluisaksi 1970-luvulla rajusta rotuhuumorista, joka onnistuu säpsäyttämään vielä pitkällä 2000-luvullakin.
Eräs kaikkien aikojen tunnetuimpia yksittäisiä stand up -taltiointeja – Denis Learyn No Cure for Cancer (1992) – on niin ikään nähtävissä Netflixissä. Esitys oli innovatiivinen suunnannäyttäjä myöhemmin valtavirtailmiöksi tulleelle ”rantingille”, jossa koomikko raivoaa salamannopeasti kaikista mahdollisista aiheista.
Joku saattaa muistaa, että Learya on No Cure for Cancerin perusteella usein syytetty koomikkoprofeetta Bill Hicksin plagioinnista. Mikäli haluaa siis tutustua legendaariseen esikuvaan, materiaalia löytää HBO Nordicin puolelta. Stand upin ystävä voi viettää palveluissa huoletta kymmeniä tunteja kyllästymättä.