Kajaanin kaupunginteatteri/Ia Samoil

Ohjaaja Jussi Sorjasen valitsema lähestymistapa tekee ikuisten teemojen näytelmästä myös ajankohtaisen kiireisen elämäntavan keskellä eläville.

Katsojan asenne tai odotusarvot vaihtelevat melkoisesti riippuen siitä, onko kyse uuden, mihinkään romaaniin perustuvan näytelmäkäsikirjoituksen kantaesityksestä vai onko kyse jo monia näytelmäsovituksia poikineesta klassikkoromaanista, josta nyt jälleen teatterintekijöiden uuden sukupolven edustaja tekee oman versionsa. Näin varsinkin, kun on kyse Fjodor Dostojevskista ja Karamazovin veljeksistä.

Kajaanin kaupunginteatteriin Karamazovit ohjannut Jussi Sorjanen antaa katsojalle tulokulman jo näytelmän alaotsikolla Isä, joka unohti lapsensa. Nyt pureudutaan isyyteen. Se tuntui ennakkoon kapealta tematiikalta, kun ottaa huomioon kyseisen tiiliskiviromaanin aihepiirit. Turhaan.

Vaikka ohjaaja on innostunut isyys-teemasta oman elämänvaiheensa myötä, ei se tarkoita muiden ulottuvuuksien ja symboliikan häviämistä tarinasta. Ehkä jopa päinvastoin. Huomion keskittäminen ja tiukka rajaus antaa mahdollisuuden uppoutua syvemmälle. Niin on Kajaanin Karamazoveissa mielestäni käynyt.

He riehuvat aikansa, rakastavat, vihaavat, pettävät ja anelevat. Lopulta tappavat.

Kolme näyttelijää riittää

Sorjasen sovitus kertoo rönsyilemättä sen perustarinan, joka Karamazoveista on kaivettavissa Dostojevskin romaanista. Ja Sissilinnan näyttämöllä tuo tarina kerrotaan tyylikkään vähäeleisesti, vaikkakin samalla räväkästi.

ILMOITUS

Antti Hovilainen on sekä vanhin poika Dmitri että isä-Karamazov. Janne Kinnunen on veljeksistä nuorin eli Aleksei, Smerdjakov ja vielä Lintukoira. Mika Silvennoinen on Ivan, veljessarjan keskimmäinen ja vuorollaan isä-Karamazov.

Karamazovit ovat melkoinen perhe. Isä ei ole koskaan pojistaan välittänyt, mutta nyt aikuisiällä nuo kuitenkin parveilevat isänsä luona, kuka mistäkin syystä. Moni perinnön toivossa. Rahan lisäksi tarinan voimana on rakkaus. Isän ja Dmitri-pojan kohdalla rakkauden kohde on sama.

Vielä on tietysti isä-Karamazovin äpäräpoika Smerdjakov. Näitä kaikkia Karamazoveita esittää tiiviisti roolejaan vaihdellen kolme näyttelijää, mikä ratkaisu antaa oman lisänsä kerrontaan. Pojat imevät vaikutteita isästään ja päinvastoin. Veljet toisistaan. Kukaan ei ole toistaan parempi. Vai olisiko luostarielämään suuntautuva Aleksei?

Kolmikko tekee roolinsa sivuilleen vilkuilematta, räyhällä läpi. Katsojalle jätetään oikeus oivaltaa.

Tiedostamatta paras

Ohjaaja itse sanoo käsiohjelmassa, että ajatellen aikamme suuria aiheita, kuten tasa-arvo, ilmastonmuutos ja pakolaisuus, niin Karamazovin veljekset ei ole mitenkään ajankohtainen.

Hän viittaa myös Dostojevskin henkilöistään käyttämään kuvaukseen siitä, miten he toimivat kuten toimivat, tietämättä itsekään mistä syystä. Henkilöt ovat itselleen vieraita.

Vieraus välittyy kaikista näyttämön henkilöistä. Näyttämölle he tulevat kuin tyhjästä, historiatta. He riehuvat aikansa, rakastavat, vihaavat, pettävät ja anelevat. Lopulta tappavat. Yksi isänsä, yksi itsensä.

Onpa mukava katsella tuollaista moraalittomuutta, kylmyyttä ja kunniattomuutta, raukkamaisuutta etäältä. Etäännytettynä. Dostojevskiläinen maailmahan ei meitä kosketa. Eihän?

Esitys kylläkin vetää katsojia tuon tuostakin mukaan. Viimeisen kerran tuhlaamaan Dmitrin rahoja juomingeissa. Aivan kuin tällä haluttaisiin sanoa jotain…

Karamazovin veljekset eli Isä, joka unohti lapsensa.
Fjodor Dostojevskin romaanista sovittanut ja ohjannut Jussi Sorjanen. Suomennos Lea Pyykkö. Lavastus skenografi Tiina Siltala, valosuunnittelu Mikko Kemppainen, äänisuunnittelu Sinikka Isoniemi.
Rooleissa Antti Hovilainen, Janne Kinnunen ja Mika Silvennoinen.