Lehtikuva/Markku Ulander

Vuoden 1918 muisto on muovannut koko sen jälkeisen itsenäisyyden ajan poliittista historiaa, todistaa professori Seppo Hentilä.

Kun pimeä menneisyys tulee vastaan porttikongissa, ei pidä puikahtaa pakoon, vaan sanoa: ”Terve, mitä kuuluu?”

Tämä on poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilän mielestä hyvä ohjenuora suhtautumisessa Suomen vuoden 1918 tapahtumiin. Hentilä valottaa tuoreessa kirjassaan Pitkät varjot – muistamisen historia ja politiikka sitä, miten sisällissodan muisto on historian eri vaiheissa muovannut Suomen poliittista kulttuuria.

– Suomalaisen porvarin punaisen pelko ja ryssäviha juontavat sisällissodasta, Hentilä totesi kirjan julkistamistilaisuudessa 18. tammikuuta.

1990-luvulla valkoisen miehen luurankokaappi avautui.

Sisällissodasta syntyi niin sanottu valkoinen Suomi, kun vuoden 1918 asenteet ja menettelytavat tunkeutuivat kaikkialle yhteiskunnallisiin instituutioihin. Vaikka valtio pysyi demokraattisena, yhteiskuntaa hallittiin autoritaarisesti.

Vuoden 1918 termillä ”punaryssä” kuvattiin vielä 1920- ja 30-luvullakin kommunisteja ja muita radikaaleja vasemmistolaisia. ”He olivat lainsuojattomia, joille kansalaisen perustuslailliset oikeudet ja vapaudet eivät enää kuuluneet”, Hentilä kirjoittaa. Lapuan liike muilutuksineen oli yksi seuraus tästä kehityksestä.

ILMOITUS

Sisällissodan jälkeisten vankileirien epäinhimilliset käytännöt ja asenteet saivat puolestaan jatkoa jatkosodan aikaisilla sotavankileireillä.

Vapaussodan paluu epäonnistui

Moskovan välirauha 1944 merkitsi valkoisen Suomen loppua. Siihen liittyi paradoksi:

– Stalinin diktatuuri oli välillisesti auttamassa suomalaisen demokratian nousua, Hentilä totesi.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia (1959–62) ja Jaakko Paavolaisen 1960–70-luvuilla tekemät tutkimukset punaisesta ja valkoisesta terrorista sekä vankileireistä avasivat tietä tasapuolisemmalle sisällissodan ymmärtämiselle.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisessä historiakeskustelussa valkoista Suomea ja vapaussota-nimitystä pyrittiin Hentilän mukaan taas elvyttämään. Toisenlainen suuntaus pääsi kuitenkin niskan päälle: Heikki Ylikankaan uraauurtava tutkimus Tie Tampereelle (1993) käsitteli Tampereen taisteluja tavallisen rivimiehen ja siviilien näkökulmasta, ja Suomen sotasurmat -projektissa pyrittiin selvittämään jokaisen sisällissodassa menehtyneen kohtalo. Sodan traagisuus korostui, ja ”valkoisen miehen luurankokaappi” avautui.

Silti valkoinen Suomikin on vielä olemassa.

– Se on joidenkin ihmisten isänmaallisuuden ja myös äärikansallismielisten kulmakivi, Hentilä luonnehti.

Epäsuhtaiset rangaistukset

Julkistamistilaisuuden paneelikeskustelussa kirjailija Sirpa Kähkönen totesi, että 1920–30-luvuilla oikeudenkäyttö oli pahasti vääristynyttä. Kähkösen isoisä sai kommunististen lentolehtisten jakamisesta seitsemän vuoden vankeusrangaistuksen, ankaramman kuin Mäntsälän kapinan puuhamiehet.

– Epäisänmaallisuuteen vedotaan nykyäänkin herkästi, Kähkönen huomautti.

Kähkönen on käsikirjoittanut episodinäytelmän Vihan kevät – Helsinki 1918, joka saa ensi-iltansa Hakasalmen huvilassa Helsingissä 1. helmikuuta. Kähkönen luonnehtii sitä sodan mikrohistoriaksi.

– Tärkeintä itselleni on ollut ymmärtää molempien osapuolten kokemuksia.

Tähän suomalaiset kykenevät Kähkösen mukaan nykyään yleisestikin.

Hentilä toteaa kirjassaan, että yhtä lailla punainen kuin valkoinenkin terrori täyttävät nykyiset ihmisyyden vastaisten rikosten tunnusmerkit. Erona on ollut se, miten niihin suhtauduttiin jälkeenpäin: punaisen terrorin syyllisiä rangaistiin raskaimman kautta, kun taas valtaosa valkoisen terrorin tekijöistä ei joutunut vastuuseen teoistaan.

Juhlaraha kuokkavieraana

Kun punaisten kokemuksia ei vuosikymmeniin otettu osaksi historiankirjoitusta, ne jäivät pelkästään perimätiedoksi.

– Verinen käärö on siirtynyt suvussa eteenpäin, Kähkönen kuvaili.

Hentilä arvioi tutkimustietojen perusteella, että nykysuomalaiset eivät koe sisällissodasta varsinaista traumaa. Kirjan tekemisen alkuvaiheessa Hentilä jopa epäili hankkeensa mielekkyyttä. Kohu sisällissodan teloituksia kuvanneesta, sittemmin pois vedetystä juhlarahasta kuitenkin pelasti hänet epäuskolta. Kolikosta tuli Suomi 100 -juhlavuoden kuokkavieras, joka osoitti, ettei sotaa ole vieläkään helppoa muistaa konsensuksen hengessä yhteisenä murhenäytelmänä.

– En ollut tekemässä kirjaa turhasta aiheesta.

Kolikon lavastettu teloituskuva on Hentilän kirjassa kansikuvana.

Seppo Hentilä: Pitkät varjot – muistamisen historia ja politiikka. Siltala 2018. 350 sivua.