Suomessa perheiden monimuotoisuus on arkipäivää ja esimerkiksi yhden vanhemman taloudet ovat yhä tavallisempia. Monet tilastot osoittavat myös, että taloudellinen eriarvoisuus koettelee yksinhuoltajien asemaa erityisen karusti. Yksinhuoltajien köyhyys on kasvanut 1990-luvulta lähtien, ja yksinhuoltajien työttömyys on lähes kaksinkertainen muihin perheisiin verrattuna.

Myöskään työelämää ei kuvaa kahdeksasta neljään vakityö, vaan merkittävä osa työssäkäyvistä ihmisistä on epävarmoissa ja pätkittäisissä työsuhteissa. Yksi työelämän haurautta kuvaava piirre on sekin, ettei matalapalkkainen keikkatyö johda vakituisiin työsuhteisiin, ja että työmarkkinoiden rakennemuutos on vähentänyt erityisesti rutiininomaista työtä tekevien mahdollisuuksia työnsaantiin. Valtaosa määräaikaisista työntekijöistä tekee puolestaan pätkätöitä vastentahtoisesti.

Näistä perhe-elämän ja työelämän realiteeteista huolimatta poliittinen päätöksenteko lähtee usein heteronormatiivisesta ydinperheen mallista, jossa on oletetusti kaksi kokopäivätyössä olevaa vanhempaa. Hallituksen aktiivimallia hanakasti puolustavien ulostuloissa näkyy karulla tavalla se, kuinka etäällä he ovat monien ihmisten arjesta ja niistä reunaehdoista, jotka arkea raamittavat. Aktiivimallin välittämä ihmiskuva on myös armoton – työtön kun näyttää aktiivimallia ajavien näkökulmasta olevan yksin vastuussa, vaikka elämä kohtelisi kaltoin ja ongelmat olisivat rakenteellisia.

Hallitus hokee valtiovarainministeriön johtavien virkamiesten tuella, että mikä tahansa työ on hyvästä. Siksi he kannattavatkin uusien matalapalkkamallien luomista, jotta työllisyysastetta saataisiin nostettua.

Näillä työelämän arjesta etääntyneillä ideologeilla ei ole tuntumaa siihen, että monet pienituloiset sinnittelevät jo nyt päivästä toiseen esimerkiksi pääkaupunkiseudulla useassa matalapalkkaisessa työssä selvitäkseen korkeista asumiskustannuksista. Saatikka niiden ihmisten arkeen, jotka sinnikkäästi etsivät töitä siinä onnistumatta, kun koulutusta ja kokemusta vastaavia töitä ei yksinkertaisesti ole tarjolla.

Aktiivimallia on myös suhteutettava niihin kurjistaviin päätöksiin, joita hallituksella on jo plakkarissaan. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden lakkauttaminen tuottaa monille työttömyyden takia kotona oleville vanhemmille lisää päänvaivaa. Miten onnistuvat työnhaku, haastattelut ja aktiivimallin velvollisuuksien täyttäminen, jos samaan aikaan hoitaa lasta yksin kotona? Miten järjestää hoito muutaman päivän keikkatyön tai koulutuksen takia, jos tukiverkostot puuttuvat? Vanhemmat ovat myös epätasa-arvoisessa asemassa alueellisesti, sillä osassa kunnissa päivähoito-oikeus on, suurimmassa osassa ei.

Aktiivimalli kepittää erityisen rankasti jo muutenkin ison köyhyysriskin alla eläviä yksinhuoltajaperheitä. Näin se myös heikentää oleellisesti yksinhuoltajaperheissä elävien lasten ja nuorten kasvuolosuhteita Suomessa.