LEHTIKUVA

Zachris ”Sakari” Topeliuksen syntymästä on tänään kulunut 200 vuotta.

Elämänsä ehtoopuolella koko kansan satusedän viitan harteilleen saaneen Zachris ”Sakari” Topeliuksen syntyessä Uudenkaarlepyyn lähellä Kuddnäsin tilalla 200 vuotta sitten 14. tammikuuta, oli Suomi ollut vasta vajaa yhdeksän vuotta Venäjän alamaisena. Itsenäisyyteemme ja kansalaissodan alkamiseen oli tasan sata vuotta.

Topeliuksen isä Zachris vanhempi oli lääkäri ja kansanrunouden kerääjä, äiti varakas ja kultturelli kauppiaantytär Catharina Sofia Calamnius. Tulevalla Maamme kirjan, Luonnonkirjan, Välskärin kertomusten sekä lukuisten satujen kirjoittajalla, toimittajalla, Helsingin yliopiston rehtorilla ja historian professorilla sekä suomalaisuuden perikuvan suuntaviivojen hahmottelijalla oli tulevaan työhönsä hyvät lähtökohdat.

Vuosina 1832 – 33 Topeliuksen yksityisopettajana Helsingissä oli 14 vuotta vanhempi, tuleva kansallisrunoilija J.L. Runeberg. Maisteriksi Topelius promovoitiin 1840 ja tohtoriksi 1847. Vuosina 1841 – 60 Topelius toimitti Helsingfors Tidningar -lehteä. Vuonna 1870 hän oli perustamassa Suomen ensimmäistä eläinsuojeluyhdistystä Maj Föreningeniä, jonka tärkein suojelukohde olivat pikkulinnut.

Pian ”Kevätyhdistyksen” perustamisen jälkeen ilmeni tarve laajentaa toimintaa kattamaan kaikki avun tarpeessa olevat eläimet. Helsingin eläinsuojeluyhdistys perustettiinkin toukokuussa 1874 yli 50 vaikutusvaltaisen henkilön voimin, Topelius oli myös perustamiskokouksessa.

Topeliuksen pääteos, vuonna 1875 ilmestynyt alimmille oppilaitoksille suunnattu Maamme kirja oli 1800-luvun kaskisavujen ja kansallisen heräämisen ajan kansallisromanttisesta perspektiivistä nähty ideaali. Siinä hahmoteltiin kokovartalokuva Suomen maasta, kansasta, kielestä, kulttuurista ja historiasta.

ILMOITUS

Teosta luettiin Suomen alakouluissa monen sukupolven ajan 1950-luvulle saakka. Raamatun jälkeen sitä on luettu kouluissa enemmän kuin mitään muuta kirjaa. Siitä on otettu kaikkiaan noin sata suomen- ja ruotsinkielistä painosta.

Eliitti ennen kansaa

Maamme kirjan perussanoma on, että eliitti ennen kansaa. Kansan tulee käydä nurkumatta sinne, minne eliitin miekka viittaa sille tien. Topeliuksen ja hänen aatteellisten seuraajiensa älyllinen perisynti oli se, että he asettivat Suomen historian suomalaisten historian edelle.

Topeliuksen kirjoituksissa virallinen Suomi tulee pyyteineen aina ensin. Vasta kaukana jäljessä tulevat itse suomalaiset ja suomalainen rahvas. Rahvaan on tyydyttävä siihen, mitä armonpaloja tuo pönäkän virallinen Suomi vaivautuu rahvaalle urotekojensa pitopöydästä ojentamaan.

Topelius erosi jyrkästi Elias Lönnrotista (1802–1884), jolle päällimmäinen kysymys oli aina suomalaisuudesta ja Suomen kansalaisuudesta, ei valtiollisista uroteoista.

1800-luvun Suomessa ruotsin- ja venäjänkielinen yläluokka eli ”salonkileijonan” elämää pitäen antiikin mytologiaa kulttuurisena ihanteenaan. Se kohotti eurooppalaisuuden matkimisen oman kulttuurisen ylemmyytensä kulmakiveksi. Vielä 1800-luvun alkupuolella ruotsiakin pidettiin rahvaan kielenä, josta sivistyneistön oli otettava etäisyyttä opettelemalla ”sivistyskieliä.”

Professori Matti Sarmela on kiteyttänyt, että Suomea ja sen resursseja on aina hallinnut ulkopuolinen eliitti, ulkomailta tullut maa-aatelisto tai eurooppalaisuutta jäljitelleet säätyläiset, joiden keskuspaikka on sijainnut maamme rajojen ulkopuolella.

Maamme kirjassa kyse on pikemminkin Suomi-yhtiön työmääräyksestä rahvaalle kuin pääsylipusta huvipuistoon. Kivenvääntäjä Matille ja suomenhevoselle annetaan samankaltaisia ominaisuuksia, jotka ovat kuin suoraan työnantajien käsikirjasta: sitkeä, vaatimaton, tottelevainen, työteliäs, vähällä toimeentuleva, ehdottoman uskollinen, yhteistyöhaluinen, eteenpäin pyrkivä, nöyrä, tosissaan yrittävä, rauhallinen ja rehellinen.

Topelius yhdistää suomalaiset israelilaisten tapaan tietynlaiseen liittoon Herran kanssa. Herra on asettanut Suomen kansan esimerkiksi ja opettajaksi monille köyhille, tietämättömille heimokansoille, jotka ovat hajallaan pitkin maailmaa:

”Suuri on kutsumus, jonka Suomen kansa on saanut täytettäväkseen.”

Köyhyys kunnia-asiana

Topelius eristi ja yksityisti köyhyyden yhteiskunnallisista olosuhteista. Hän oli ihastunut ruotsalaisen kirjailijan Carl Jonas Almqvistin (1793–1866) köyhyys-määritelmään: ”Olla köyhä, se on olla oman onnensa varassa.”

Vaikka Almqvist tarkoittikin tällä yksilöitä, Topelius sovelsi sen koskemaan koko Suomen kansaa, tai tarkemmin sanottuna rahvasta, jolle köyhyys on kunniallista itsensä varassa olemista, suurin vapauden aste.

Nämä Topeliuksen näkemykset köyhyyden ja pienituloisuuden terästävästä vaikutuksesta on omaksuttu syvällisesti suomalaisessa päätöksenteossa. Vankimmatkaan yhteiskuntatieteelliset tosiasiat eivät ole tätä asennetta kunniakkaasta itsensä varassa olemisesta pahemmin horjuttaneet. Tästä tuoreimpana esimerkkinä hallituksen työttömille suuntaama aktivointimalli.

Köyhyyden eristäminen ja yksityistäminen yksilön ongelmaksi ja ominaisuudeksi on välttämätöntä, jotta taloudellinen menestyminen ja rikastuminen voidaan myös eristää ja yksityistää yksilön kyvykkyyden nimissä. Tämä on kalvinistisen menestysteologian perusydin.

Jos köyhyys nähtäisiin yhteiskunnallisena suhteena ja rikkaus lisäarvon anastamisen seurauksena, silloin yksityisomaisuuden ja -omistuksen yhteiskunnallistamisen paineet kasvaisivat. Tämän Topeliuskin kyllä hyvin tiedosti. Olihan hän vain 3,5 kuukautta Karl Marxia vanhempi.

Suomalaisuutta luonnehtivat rankat juomatavat, sulkeutuneisuus, sisukkuus ja työhulluus. Se on aina ruumiilliseen työhön usutettavan suomalaisen miehen suomalaisuutta. Naiset jätettiin suomalaisuuden määritelmän ulkopuolelle. Maamme kirjan ainoa suomalainen naispuolinen edustaja on voita kirnuava Savon tyttö, vaikka tarkennukseksi todetaankin, että enin voi valmistetaan nykyään jo meijereissä.

Sivustakatsojan osallistumatonta toimeliaisuutta

Maamme kirjan ihanneyhteiskunta on sotilaallinen yhteiskunta, jossa kansalaiset ovat yhteiskuntakoneiston rattaita. Suomi-yhtiön myllyn jauhanta perustuu loputtomasti etenevään kasvatukseen, jatkuvaan kikyilyyn, kykyilyyn, soteiluun, pisailuun, visailuun, sekä loputtomiin pakotteisiin ja automaattiseen tottelevaisuuteen. Mutta perin harvoin luonnontilaan, ihmisen perusoikeuksiin, alkuperäiseen yhteiskuntasopimukseen tai ihmisten yleiseen tahtoon.

Topeliuksen kuvaamassa pietistisen uskon läpitunkemassa Suomessa eletään jatkuvassa hälytys- ja uhrivalmiudessa, johon on suhtauduttava iloisin ja nöyrin mielin: ”Kun isänmaasi sinua tarvitsee, älä epäile, vaan ole rohkea ja pane kaikki alttiiksi velvollisuutesi tähden.”

Topeliuksen pietistiseen filosofiaan kuuluu, että häviö on myöhemmän menestyksen välttämätön edellytys. Toisin sanoen, mitä huonommin meillä menee, sitä parempaa on odotettavissa. Tutkija Hannu Syväoja nimittää tätä passiiviseksi aktiivisuudeksi. Se on sivustakatsojan osallistumatonta toimeliaisuutta. Koska maamme on köyhä, kaukainen ja siksi jää, meidän tulee olla nöyriä, ahkeria, säästäväisiä ja oppivaisia, ettei tulisi pakkoa turvautua muiden armoihin.

Taide Jumalan palvelijana

Topeliuksen tunnetuimpia runoja ovat Kesäpäivä Kangasalla sekä Varpunen jouluaamuna, jotka sisältyvät Sylvian laulut -sarjaan. Virret En etsi valtaa loistoa (virsi 31) sekä Totuuden henki (virsi 484) ovat Topeliuksen käsialaa.

Todellinen taide oli Topeliukselle kuvastin, jossa aikakausi näkee parhaat ominaisuutensa puhdistetussa, kirkastetussa valossa. Virsien sepittäminen oli Topeliukselle taiteen korkein ja vaativin muoto:

”Mutta jos pahat himot astuvat taiteessa esiin, kaunistelkoot ne kasvonsa sitten kuinka ihaniksi tahansa, niin taide ei ole enää tositaidetta, se ei ole enää Jumalan palvelija, vaan Jumalan vihollinen.”

Topeliuksen kirjallisen ohjelman johtotähtenä oli idyllinen valoisuus, josta puuttuvat ristiriidat, vastakohdat ja syvät intohimot. Tyytyväisyyden näkökulmasta ihannoidaan idealistis-uskonnollisia elämänarvoja.

Tämä on päinvastainen lähtökohta verrattuna esimerkiksi Porvoon valtiopäivien aikaan syntyneen ukrainalaisen satiirikon Nikolai Gogolin (1809–52) tuotantoon. Esimerkiksi Kuolleiden sielujen ja Reviisorin keskeisessä osassa ovat virastokankeus, käräjöinti, omaan pussiin pelaaminen, juoruilu ja huhujen levittäminen. Eli kaikki ne ainekset, joiden parissa Topeliuksen nykyiset kollegat, eli toimittajat työskentelevät.

Topeliuksesta on sanottu, että vanhemmiten hän saattoi surutta muunnella tosiasioita itselleen sopivaksi. Hänelle rationalistinen ja vapaamielinen suhtautuminen uskonasioihin oli kauhistus. Esimerkiksi valistusfilosofi Voltaire (1694–1778) edusti hänelle arkkiateistia, vaikka Voltaire olikin deisti, jonka mielestä Jumala oli maailman ulkopuolinen luoja, joka ei puuttunut maailman tapahtumiin.

Topeliuksella henki ja usko ajoivat aina aineen ja älyn edelle. Hänelle historia ei ollut sattuman tuotetta vaan kaitselmuksen alaista. Siksi hän vastusti kirjallisuudessa esiin tullutta realismia. Hän ei hyväksynyt sitä, että kirjailijat alkoivat käyttää puhtaan idealistisen mielikuvituksen sijasta havaintokykyään ja ammensivat aiheensa suoraan nähdystä ja eletystä todellisuudesta, jota kirjallinen perinne ei enää johdattanut.

Realismin myötä kansan puhekieli valtasi kirjallisuuden. Zola, Ibsen ja Strindberg olivat hänelle kauhistuksia. Ruotsalaista kustantajaansa Albert Bonnieria Topelius uhkasi teostensa poisvetämisellä, ellei tämä lakkaisi julkaisemasta August Strindbergin kirjoja. Bonnier piti kuitenkin päänsä ja raikulipojan teoksia julkaistiin edelleen.

Suomalaisten sankariaika

Maamme kirjassa Topelius jätti kansanomaisen karnevalistisen maailmankuvan ja korpien kätköistä raikuvan kansanomaisen röhönaurun teoksensa ulkopuolelle.

Kansanjuhlien merkitykseen kansalliselle heräämiselle oli kiinnittänyt huomiota etenkin A.I. Arwidsson (1791–1858) jo vuonna 1821. Lönnrot taas kiinnitti huomionsa kansanjuhlien historiallis-kansatieteelliseen ja esteettiseen tehtävään. Arwidsson suorastaan vaati juhlilta kansallisia, jopa poliittisia tehtäviä.

Topeliuksen käsitykset suomalaisten menneisyydestä heilahtelivat Arwidssonin ja Lönnrotin näkemysten välimaastossa. Topeliuksen isä aurasi tietä Lönnrotin Kalevalalle keräämällä kansanrunoja jo vuodesta 1803 lähtien.

Toisaalta Arwidssonin näkemys muinaisessa menneisyydessä välkkyvästä sankarien ajasta veti Topeliusta puoleensa. Hän halusi palauttaa muistiin esi-isäin mainehikkaat sankarityöt ja sen voimakkaan sielun. Esi-isät esiintyvät ikään kuin suuressa kansallisessa näytelmässä manalle menneinä haamuina muistuttaakseen jälkeläisiään muinaisajan urotöistä ja loistosta.

Lönnrot tosin letkautti, että Arwidssonin dramaattinen ja draamallinen kuva menneisyydestä muistutti nationalismissaan Fredrik Cygnaeuksen (1807–81) pateettisia sankarirunoja. Ne viittasivat pikemminkin tuon ajan teatteriin kuin kansanjuhliin.

Maamme kirjassa Topelius kuvaa 30-vuotisen sodassa 6.11.1632 käytyä Lutzenin taistelua eräänlaisena veriorgioiden ylistyslauluna, jonka sankarina on evankelisen opin suojelija Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf.

Kuten sanottu, Topelius jäi taidekäsityksineen ja näkemyksineen Suomen kansasta romanttisen idealisminsa vangiksi. Hän oli naimissa vuodesta 1846 lähtien uusikaarlepyyläisen kauppiaan tyttären Maria Emilia Lindqvistin (1821–85) kanssa. Heillä oli kuusi lasta, joista kolme kuoli jo nuorina. Lapsista tunnettuja olivat kirjailija Toini Topelius ja taidemaalari Eva Topelius.

Zachris Topelius kuoli 12. maaliskuuta 1898 Koivuniemen tilallaan Östersundomissa.

Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja. Häneltä ilmestyi viime vuonna topeliaanista suomalaisuutta karnevalismin hengessä käsittelevä teos ”Suomenhevosen ilonpidon mahdollisuuksista Suomi-yhtiössä.”

Sarjassa on Elias Lönnrotin lisäksi aiemmin kerrottu
J.V.Snellmanista
J.L. Runebergistä