Viimeinen sana
Presidentti Sauli Niinistön asema ylivoimaisena gallup-kuninkaana uhkaa laskea äänestysaktiivisuutta. Ikään kuin äänestäjillä ei olisi vaihtoehtoja.
Mikä suomalaisia vaivaa? Kaksi kolmasosaa olisi ollut valmis viime vuoden lopun mielipidemittausten mukaan äänestämään Niinistöä. Vastaavia lukuja saa hakea yhden vahvan puolueen maista, kuten Pohjois-Koreasta ja Venäjältä.
Toinen kuningas on äänestäjä. Aivan oikeutetusti äänestäjä valitsee omasta näkökulmastaan parhaan ehdokkaan. Nämä vaalit osoittavat puolueiden menettäneen otteensa lopullisesti presidentinvaaleissa.
Pitkälti 1980-luvulta on hehkutettu politiikan henkilöitymistä. Presidentinvaaleissa tämä on viety pisimmälle. Valtaosa kansalaisista haluaa kuninkaantekijöiksi, ja nyt huudetaan Niinistöä maan isähahmoksi.
Suuri osa suomalaisista näyttää kaipaavan hallitsijaa ja auktoriteettia. Mitä vähemmän koulutusta ja mitä pienemmät tulot, sitä vahvempi presidentti halutaan. Tämä selittää vain osan Niinistön suosiosta.
Niinistön taitava strateginen veto asettua kansalaisliikkeen ehdokkaaksi vauhditti liikkuvien äänestäjien hakeutumista hänen taakseen. Tämä takaa pääosan oikeiston, mutta myös osan sosiaalidemokraattien ja vasemmistoliiton äänistä.
Nämä vaalit eivät näytä olevan vasemmiston vaalit. Vasemmiston ehdokkaiden yhteinen kannatus on ollut mielipidemittauksissa muutaman prosentin luokkaa. Sosiaalidemokraattien vuosikymmeniä kestänyt hegemonia presidentti-instituutiossa on hukattu.
Olisi luontevaa, että vasemmisto äänestäisi ensimmäisellä kierroksella oman puolueensa ehdokasta, kuten oikeisto ja enemmistö vihreistä tekee. Presidentinvaaleissa on kyse arvoista, ja nyt vasemmisto tukee oikeistolaista hegemoniaa.
Halosen toisen kauden jälkeen kaksitoista vuotta sitten presidentinvaalikampanjan aikana syntyi fiilis, että nyt täytyy saada muutos. Tällä ei ollut sisältöä eikä tavoitetta, mutta tuolloinen vastaehdokas Niinistö onnistui kanavoimaan sen edukseen. Läheltä piti, ettei häntä valittu jo tuolloin.
Viime vaaleissa muutoksenhalu synnytti Niinistön vastavoimaksi nopeasti Pekka Haavisto -ilmiön, josta nyt on kalpea aavistus jäljellä. Sen sijaan mikään ei tunnu uhkaavan Niinistöä.
Hän voi olla kyllästyneen, ylimielisen ja kaikkitietävän oloinen, ja silti hänet halutaan presidentiksi. Rakastihan kansa presidentti Mauno Koivistoakin, joka maalaili moniselitteisesti synkkiä talouspoliittisia pilviä.
Niinistön ylivoimaisuutta tukee se, että hän on selviytynyt tehtävässään hyvin. Niinistöä on siunattu heikoilla hallituksilla. Sekä Jyrki Kataisen (kok.) ideologisesti äärilaidoista koostunut sixpack-hallitus että nykyinen Juha Sipilän (kesk.) oikeistopopulistinen hallitus ovat antaneet heikkouttaan tilaa Niinistölle.
Valtatyhjiöllä on tapana täyttyä. Niinistön vallankäyttöä ovat edistäneet maailman kriisit, kuten Krimin miehitys, yleinen turvattomuuden tunteen kasvu Trumpin jälkeisessä maailmassa ja Itämeren turvallisuusuhkien voimistuminen.
Nämä ja monet muut muutokset ovat auranneet tietä Niinistön toiselle kaudelle.