Jarno Mela

Karin Creutz

39-vuotias tutkija Helsingin yliopiston etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimuskeskuksessa.

Toiminut muun muassa Amnestyssä ja SPR:ssä.

Tutkii kokemuksia viranomaiskohtaamisista ja vankilasta Oikeusministeriön rahoittamassa hankkeessa. On kirjoittanut väitöskirjansa median islam-keskustelusta 2000-luvun alusta asti ja väittelee ensi vuonna.

Akseli Koskela vuonna 1918 ja tämän vuosikymmenen jihadisti jakoivat saman kokemuksen, sanoo tutkija Karin Creutz.

Mitä yhteistä on Väinö Linnan Pohjantähden Akseli Koskelalla ja Suomesta jihadiin Syyriaan lähteneellä Koskelan ikätoverilla melkein sata vuotta myöhemmin?

Paljon. Molemmat tarttuivat kivääriin ja lähtivät sotaan ideologisista syistä.

ILMOITUS

Kummankin kipinän väkivaltaan sytytti epäoikeudenmukaisuuden kokemus. Akseli Koskelalla se syntyi siitä, että pappila vei osan torpan pelloista, jotka isä-Jussi oli raivannut raakaan korpeen. Tämän vuosikymmenen nuoren jihadistin kokemus on monisyisempi, mutta pohjalla on sama asia – tieto ja tunne siitä, että oma kollektiivi on tullut kohdelluksi väärin.

Sadan vuoden mittaisen kaaren kahteen aseeseen tarttuvan välille vetää tutkija Karin Creutz Helsingin yliopiston etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimuskeskuksesta.

Väinö Linnan klassikkokirja ja Isisin kutsun kuulleet jihadistit yhdistyivät hänen päässään pari vuotta sitten. Silloin Creutz teki valtioneuvoston kanslialle selvityksen siitä, miksi Suomesta liitytään Isisiin. Samoihin aikoihin hän luki Täällä Pohjantähden alla -romaanin. Radikalisoitumista käsittelevä tutkimuskirjallisuus ja Creutzin tekemä osallistuva havainnointi kohtasivat romaanisarjan, jonka keskimmäinen osa kertoo vuoden 1918 sisällissodasta ja punapäällikkö Akseli Koskelasta.

Creutz kertoo havahtuneensa siihen, ettei kyse ole mistään teorioiden käsittelemästä mystisestä prosessista, jossa radikalisoituminen selittää väkivallan tekemisen. Pitää yrittää ymmärtää, mitä radikalisoituminen on.

Radikalisoituminen on turhautumista

Creutzin mielestä Pohjantähti kuvaa parhaalla hänen näkemällään tavalla radikalisoitumisen prosessin. Kirjassa seurataan tavallisten ihmisten elämää, johon ulkoapäin tulleet poliittiset näkemykset törmäävät. Niiden omaksuminen johtaa ihmisten lokeroimiseen eri ryhmiin. Hämmentävän lyhyessä ajassa ollaan tilanteessa, jossa ihmiset ovat valmiita kääntymään asein toisiaan vastaan.

– Tavallisille ihmisille voi käydä näin, jos olosuhteet eli yhteiskunnallinen konteksti on sellainen, ja jos ihmiset ovat luokiteltavissa eri tavoin niin, että voidaan rakentaa viholliskuvia.

Radikalisoituminen on poliittista turhautumista. Se näkyi niissä muslimeissa, jotka päättivät muutama vuosi sitten lähteä Syyriaan. Suomessa he turhautuivat siihen, miten muslimeista – monessa tapauksessa Suomessa syntyneistä ja kasvaneista – puhutaan. Maailman mitassa se oli tyytymättömyyttä länteen ja etenkin Yhdysvaltain sotatoimiin.

– He kuulivat saman viestin, mitä Isis levitti: te ette kuulu tänne, liittykää meihin.

– Kun sama viesti tulee kahdesta suunnasta, se saattaa lyödä joillain läpi, sanoo Creutz ja muistuttaa samalla mittasuhteista. Suomesta Isisin taisteluun lähteneitä oli joitakin kymmeniä. Heistä jokainen pilasi oman elämänsä.

Suomessa on jo konflikti

Creutzin mielestä Suomessa on eletty 15 vuotta yhteiskunnallisten jännitteiden ja viholliskuvien syvenemisen aikaa. Konflikti on jo meneillään, sillä väkivalta kytee. Onneksi vielä pinnan alla, mutta jatkuva valmius tarttua väkivaltaan on olemassa. Konfliktina Creutz pitää sitä tapaa, jolla puhutaan sosiaalisessa mediassa, vihaviestejä sekä rauhanomaisen keskustelukulttuurin korvautumista kärkkäillä kannanotoilla.

Konfliktit eivät katoa vain tuomitsemalla, Creutz sanoo. Hänestä on toki tärkeää, että niin terrori-iskut kuin vihapuhe tuomitaan, mutta ratkaisua asiaan se ei ole tuonut.

– Minua kiinnostaa, mikä tämän saa aikaan, jotta sen voisi purkaa. Tällainen yhteiskunta ei ole terveellinen kenellekään – ei vihaajille eikä vihan kohteille.

– Kaikista ongelmallisinta on se, että vouhottaminen yhdestä asiasta on johtanut valveutuneisuuden katoamiseen. Ei seurata politiikkaa eikä nähdä mitä tapahtuu. Suuri osa niistä, joilta on viety paljon eri leikkauksilla, ei keskity siihen. He keskittyvät viholliskuviin ja se on minusta keskeisin asia, joka huolestuttaa.

Viesti on se, että maahanmuuttajat ovat tuhonneet tämän kaiken ja lääke yhteiskunnan ongelmiin on, että nämä ihmiset menisivät pois. Se on paljon helpompi ymmärtää kuin se, että takana on pitkään jatkunut leikkauspolitiikka ja talouskuri.

On olemassa noidankehä: ihmiset pakenevat tuhoa, jonka taustalla ovat suurvallat Irakin ja Syyrian kaltaisissa maissa. He tulevat tänne, mutta kohtaavat vihaa ja rasismia. He turhautuvat, mutta niin turhautuvat myös ihmisoikeuksien puolesta kamppailevat. Samaan aikaan poliittinen eliitti ei kunnioita ihmisoikeuksia päätöksenteossa.

Lehtikuva/Markku Ulander

Kenenkään demonisointi ei rakenna

Itse Creutz sanoo olevansa täysin turhautunut ääripää-keskusteluun.

– Meillä on rasismia rakenteissa ja poliittisessa agendassa. Rasismi on syrjivä näkemys ihmisistä. Se ei ole hyväksyttävissä oleva poliittinen ideologia. Ihmisoikeuksien puolesta kamppailevat taas perustavat näkemyksensä tietoon ja aihealueen tuntemukseen. Sitten nämä jotenkin rinnastetaan toisiinsa, että olisi kaksi vastakkaista osapuolta.

Creutz jatkaa, ettei näe mitään rakentavaa minkään ihmisryhmän demonisoinnissa. Ennakkoluulot eivät poistu pelkällä tuomitsemisella. Itse hän herätti hämmennystä puolustamalla marraskuussa Ylen ruotsinkielisissä uutisissa MV-lehden perustajan Ilja Janitskinin ihmisoikeuksia. Siitäkin tuli vihaista palautetta.

– Sanomani oli, että jos halutaan olla sivistynyt yhteiskunta, kaikilla ihmisillä on ihmisoikeudet eikä kenenkään oikeuksia saa polkea riippumatta siitä, mitä hän joillekin edustaa. Kun ihmisarvo alkaa kadota, on konfliktin taso mielestäni jo hälyttävä.

Juuret 1970-luvulla

Creutz puhuu usein siitä, että tätä kehitystä on jatkunut viisitoista vuotta.

Juuret ovat jo 1972 perustetussa Ranskan kansallisessa rintamassa, joka vetosi aluksi Algerian sodan veteraaneihin ja toisti fasistien iskulauseita. Jos silloin alettiin puhua Eurabiasta, islamisaatiosta ja maahanmuuttajista, jotka valloittavat Euroopan.

Tämä kyti pitkään, mutta vasta 1990-luvulla Jörg Haiderin vapauspuolue Itävallassa oli Euroopassa ensimmäinen, joka nousi valtaan muukalaisvastaisuudella ja populismilla.

– Tämä oli käännekohta. Se on myös erittäin kiinnostava, koska silloin kaikki muut EU-maat aloittivat boikotin Itävaltaa vastaan ja sanoivat yhteen ääneen, että tällaiset näkemykset eivät sovi vuosisadan lopun Eurooppaan. Luultiin, että yksi aika oli ohi natsismin ja maailmansodan loppumisen myötä.

– Mutta sitten ihan muutamassa vuodessa samanlaisia poliitikkoja ja puolueita alkoi putkahdella eri maissa, Creutz sanoo.

Miksi ne alkoivat saada jalansijaa? Elettiin taloudellisesti huonoja aikoja ja samaan aikaan tyytymättömyys poliitikkoja kohtaan kasvoi. Siihen saumaan populistinen viesti upposi ja se onnistui haalimaan tyytymättömiä.

Myös Suomessa huomattiin 1990-luvun puolivälin nuorisotutkimuksissa nuorison kovat ja äärioikeiston vaikutukselle alttiit asenteet. Keskellä 1990-luvun lamaa tehdyssä tutkimuksessa kolmasosa 18–30 -vuotiaista kaupunkilaisnuorista jakoi uusoikeistolaisen arvomaailman, johon sisältyi markkinaliberalismia, ulkomaalaisvastaisuutta ja nationalismia.

He odottivat vain johtajaa kanavoituakseen poliittiseksi voimaksi. Ja johtaja tuli. Se realisoitui täydellä teholla kaksissa viime eduskuntavaaleissa. Mutta jo sitä ennen Suomi alkoi seurata muuta Eurooppaa tasan kymmenen vuotta sitten. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset yli kaksinkertaisti äänimääränsä ja sai viisi edustajaa.

Vuoropuhelua käyvä tutkija

Karin Creutz on jatkuvan vihapuheen kohteena. Hän ei kuitenkaan ole kuoreensa käpertyvä tai julkisuudesta poissa pysyvä tutkija, vaan on paljon esillä. Monille hänen hengenheimolaisilleen ajatus vuoropuhelusta toista mieltä olevien kanssa on naurun asia, mutta ei Creutzille. Hänen mielestään pitää ymmärtää myös sitä, miksi maahanmuutto huolestuttaa joitakin ihmisiä.

– Ymmärrän, että kärjistynyt yhteiskunnallinen ilmapiiri tuottaa kärjistynyttä tapaa olla vuorovaikutuksessa. Toisten demonisoiminen ei vie kovin pitkälle. Se politiikka, jota tehdään tänään, heijastuu tuleviin sukupolviin. Siksi on tärkeää yrittää keskustella. Konfliktin purkamiseksi pitää yrittää ymmärtää myös mikä niitä ajaa, jotka eivät halua keskustella, vaan raivota somessa ja muualla.

Omalta kohdaltaan Creutz pyrkii konfliktin purkuun kommunikoimalla vihapostia lähettäneiden kanssa.

– Minulla on ollut keskusteluja, jotka ovat lähteneet toivomuksella siitä, että jälkeläisiäni raiskataan. Olen vastannut kysymällä, että toivotko tätä oikeasti. Haluaisitko oikeasti, että jonkun ihmisen lapsia raiskataan, mieti tätä kunnolla. Sitten vastaukseksi tulee, että ehkä ei kuitenkaan ja sen tyyppistä.

Siitä Creutz johtaa keskustelun siihen, mikä hänen sanomisissaan raivostuttaa. Vastaukseksi tulee mädättämistä ja suvakkia.

– Siihen selitän, mitä olen tutkinut ja itse nähnyt. Että asiassa on tällaisiakin puolia. Sillä olen saanut aikaan monta pitkään jatkunutta vuoropuhelua. Minulla on paljon poliittisesti tosi kaukana olevia tuttuja, mutta he eivät ole lainkaan pahoja ihmisiä. Kommunikointi on saanut aikaan sen, että tunnistaa ihmisen toisessa ihmisessä. Se on jo yksi askel pois päin konfliktista.

Keskustelun käyminen ei tarkoita sitä, että pitäisi hyväksyä toisen eettisesti kestämättömiä kantoja. Siitä ei saa tinkiä.

– Vaikka olen tekemisissä monen kanssa, jolla on vahvasti maahanmuuttovastaisia näkemyksiä, en hyväksy missään tapauksessa rasismia.

Creutz ymmärtää niitä, joiden mielestä vuoropuhelun käyminen tekee tilaa rasismille. Itse hän on sitä mieltä, että ilman keskustelua mikään ei muutu. Se on toisten huolenaiheiden kuuntelemista ja yritystä ymmärtää, mistä on kyse.

Muuttaako keskustelu toisella puolella olevaa ihmistä?

– Se johtaa ainakin siihen, että ihmiset saavat tietoa. Mitä he sitten tekevät sillä, on heistä kiinni, mutta ilman tietoa ja ymmärrystä ei voi muuttaa omia käsityksiä. Vuoropuhelu antaa ainakin mahdollisuuden eikä siitä ole ainakaan mitään haittaa.

Karin Creutz

39-vuotias tutkija Helsingin yliopiston etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimuskeskuksessa.

Toiminut muun muassa Amnestyssä ja SPR:ssä.

Tutkii kokemuksia viranomaiskohtaamisista ja vankilasta Oikeusministeriön rahoittamassa hankkeessa. On kirjoittanut väitöskirjansa median islam-keskustelusta 2000-luvun alusta asti ja väittelee ensi vuonna.