Jarmo Lintunen

Papit simputtivat puolikuolleita punavankeja.
Juttu on julkaistu Kansan Uutisissa 21.9.2007.

Nuorin vuoden 1918 valkoisen terrorin vankileireillä kuollut oli alle vuoden ikäinen. Vauvallekaan ei annettu armoa, kun valkoisen terrorin kostoaalto pyrki murskaamaan sisällissodan hävinneen punaisen puolen niin, että se ei enää koskaan nousisi.

Edellä mainittu. turkulainen poikavauva oli yksi 950 lapsesta, jotka saivat surmansa valkoisten vankileireillä kesällä ja syksyllä taisteluiden tauottua. Kaikkiaan voittajien käsiin jäin noin 80 000 punavankia, joista taudit ja nälkä tappoivat 12 000–14 000 henkeä. Lisäksi tulivat teloitukset.

Näistä tapahtumista kaivavat paljon uutta tietoa Tuulikki Pekkalainen ja Seppo Rustanius kirjassaan Punavankileirit Suomessa – suomalainen murhenäytelmä. Arkistotiedon lisäksi kirja perustuu noin sadalta henkilöltä saatuun aivan uuteen aineistoon.

Kirjaa tehtäessä on käyty myös lähes kaikki vuoden 1918 vankileirejä sivuavat valokuvat ja niistä on kirjassa mukana edustava otos. Esimerkiksi lapsivankien pitäminen valkoisten vankileireillä tulee todistettua myös valokuvien avulla.

Punalapsille oma vankileiri?

Eräässä vaiheessa kesällä 1918 suunniteltiin myös oman vankileirin perustamista punaisille lapsivangeille, mutta ajatusta ei koskaan toteutettu.

ILMOITUS

Jos erityinen lasten vankileiri olisi perustettu, niin se olisi saattanut pelastaa joitakin alaikäisiä nälkäkuolemalta. Mutta lastenleirillä olisi varmasti ollut myös toinen puolensa. Siellä olisi nytkin leireillä tapahtunut punavankien uudelleenkasvatustoiminta todennäköisesti viety huippuunsa. Papit olisivat päässeet piinaamaan pikkuisiakin.

Papit nimittäin vastasivat kasvatuksesta kaikille kolmellatoista suurella punavankien leirille, jota oli muodostettu 64:stä pienemmästä leiristä. Myös kasvatustoiminnan varapäälliköt vankileireillä olivat pappeja. Kiinnostavaa on se, että papit olivat näissä tehtävissä yksityishenkilöinä, sillä kirkko ei halunnut osallistua vankileirien toimintaan edes taloudellisten avustusten muodossa.

Pekkalaisen ja Rustaniuksen perusteellisen tutkimuksen keskeinen anti koostuukin leireillä tapahtuneen lähinnä punavankien simputusta tai piinaamista muistuttaneen kasvatustoiminnan paljastamisesta. Tätä puolta vankileirien toiminnasta käsiteltiin vain muutamalla sivulla Jaakko Paavolaisen 1960-luvulla ilmestyneissä vuoden 1918 väkivaltaisuuksia käsittelevissä teoksissa.

Pakkojumppaa ja rotuoppia

Pappien määräävä asema huomioiden ei siis ole mikään ihme, että keskeinen osa vankileireillä tapahtuneesta ”kasvatuksesta” oli uskonnollista propagandaa, jolla väärille teille harhautuneen punavangit pyrittiin palauttamaan Jumalan helmaan ja rakastamaan jälleen kotiaan ja isänmaata.

Leirien kasvatusjohtajien tehtäviin kuului myös vankien lähettämien ja saamien kirjeiden sensurointi. Lisäksi he joutuivat suorittamaan vankien kuulustelut, jos kirjeissä havaittiin jotain epäilyttävää. Olosuhteista leireillä ei tietenkään saanut kirjoittaa mitään tai ei ainakaan mitään kielteistä. Myös politiikka oli täysin kielletty aihe kirjeissä.

Vankileirien arvostelu oli tosin kielletty yleisemminkin kuin pelkästään vankien kirjeissä. Määräyksen siitä oli antanut valkoisten ylipäällikkö kenraali Mannerheim jo helmikuussa 1918.

Punavankien kasvatukseen kuului myös liikunta ja voimistelu. Tutkijoiden mukaan oli suorastaan groteskia vaatia nälkään kuolemaisillaan olevat punavangit suorittamaan voimisteluliikkeitä. Ohjeet vankien liikuntaharjoituksista oli laatinut maisteri ja pesäpallon keksijä Tahko Pihkala.

Kirjan kirjoittajien mukaan Pihkalalla oli vankileiriläisten liikuntakoulutuksessa myös rotuopillisia tavoitteita.

Pakettikielto tappoi monia

Vankileirien kasvatusjohtajat pitivät kuukausittain yhteisen kokouksen, joiden pöytäkirjoihin kirjan tekijät ovat yksityiskohtaisesti perehtyneet. Palavereissa käsiteltiin pääasiassa ”henkielämän asioita” ja kaikenlaisia muodollisuuksia. Mutta olipa esillä esimerkiksi ajatus toimittaa suomalaiset punavangit Saksaan työntekoa oppimaan. Lähinnä olisi ollut luvassa kaivoshommia.

Kirjan julkistamistilaisuudessa Tuulikki Pekkalainen totesi, että hän ei voi käsittää sitä, että vankileirien kasvatusjohtajina toimivien pappien kuukausikokouksissa ei käsitelty lainkaan esimerkiksi vankeina olevien lasten asemaa. Myöskään nälänhätä ei tuntunut olevan pappien huolenaiheena.

Nälkään kuolemisia punavankien keskuudessa lisäsi mm. se, että kesäkuussa leireille julistettiin pakettikielto.

Monet vangit olivat pysyneet juuri ja juuri hengissä, kun omaiset olivat pystyneet toimittamaan heille hieman lisäravintoa. Tosin hyvin yleistä oli se, että leirien vartijat söivät itse paketeissa lähetetyt eväät tai ainakin parhaat palat niistä.

Pakettikielto perusteltiin isorokon leviämismahdollisuudella. Sen tultua voimaan leiriläisten kuolemat lisääntyivät niin rajusti, että kielloista oli pakko luopua heinäkuussa.

Myös leirien ankarat rangaistukset tappoivat vankeja. Vangit voitiin sulkea esimerkiksi koppiin 14 vuorokaudeksi ilman ruokaa. Vankeja käytettiin myös eräänlaisena orjatyövoimana. Heitä pystyi tilaamaan yksityisten töihin leirin ulkopuolelle ilman että siitä piti maksaa mitään.

Vankileirien papit vaikenivat

Tutkijat kuitenkin korostivat, että kaikki vankileireillä kasvatusjohtajina toimineet papit eivät olleet samanlaisia. Jotkut jopa ymmärsivät vankien asemaa.

Myös vastarintaa pakkokasvatusta vastaan esiintyi eräin paikoin; punavangeilla oli joukkohenkeä.

Myöhempinä vuosina leireillä toimineet papit eivät halunneet puhua työstään vankileireillä. Suurin osa jätti maininnan tästä pois työuraansa koskevista tiedoista.

Vankileirien kasvatusosaston ylimpänä päällikkönä toiminut Hannes Sjöblum häipyi 1922 takaisin Kiinaan, jossa oli aikaisemminkin toiminut pitkään pakanalähetyksen palveluksessa. Sjöblum jätti perheensä Suomeen ja otti mukaansa vain kotiapulaisensa.

Tutkijoiden mukaan punaisiin armottomasti suhtautuva Sjöblum oli ollut mahdollisimman huono valinta tehtäväänsä vankileireillä.

Hänen mielestään punaiset oli tuomittava niin, ”että oikeuden – sanoisinko pyhyyden – lait näyttävät meille kaikille ijäisyysluonnettaan, niin että kaikki ymmärtävät, ettei tahdottu mitään oksia katkoa, vaan tahdottiin juuretkin repiä ylös”.

Vankileirien kasvatustyöstä oli tarkoitus tehdä kirja, jonka valmistelut olivat jo pitkällä, mutta teos ei koskaan valmistunut.

Kirjan tekijät ovat sitä mieltä, että Suomessa vasta nyt uskalletaan avautua ja kertoa vuoden 1918 vankileireistä.

Tuulikki Pekkalainen ja Seppo Rustanius: Punavankileirit 1918 – suomalainen murhenäytelmä. Tammi 2007.