Hämeenkyröläinen kirjailija Raija Westergård, 51, julkaisee neljännen kirjansa, Marian, tänään Urjalassa Pentinkulman päivien yhteydessä [tämä arkistojuttu on julkaistu 2.8.2007, toimituksen huomautus]. Se kertoo kansalaissodan 1918 tapahtumista naisen näkökulmasta.
Traagiset vuodet ovat esillä useiden naissukupolvien kautta, mutta pääosassa on tässä sisällissodassa – kuten Westergård sotaa kutsuu – punaisten puolella taistellut nainen, tarkka-ampuja Maria.
Päähenkilö ja koko Westergårdin tarina ovat fiktiivisiä, mutta perustuvat silti tosiasioihin. Totta on historiallisten sotatapahtumien lisäksi kirjailijan itsensä keräämä tieto omasta suvustaan ja lähipiiristään Satakunnasta ja Pirkanmaalta.
Westergård on aiemmin julkaissut samaa aihetta käsitelleet puolidokumentaariset teokset Punaiset naiset ja muita tarinoita vallankumouksen Suomesta (2003) ja Jälkeen kahdeksantoista (2005). Ne perustuvat Westergårdin suvun kokemuksiin vuoden 1918 sodasta ja sen jälkeisestä ajasta – jälkimmäisen ajan tapahtumat ulottuvat lähes näihin päiviin asti.
Henkiin jääneistä punakaartissa taistelleista sukulaisista yksi tärkeimmistä tiedonlähteistä on ollut Westergårdin isän eno, Iivari Männistö, joka pakeni Hennalan vankileiriltä. Toinen punakaartissa taistellut lähisukulainen oli Westergårdin isoäidin serkkutyttö. Hän kuoli 26-vuotiaana nälkään ja tauteihin Hämeenlinnan vankilassa 1918.
Westergård kertoo, että keväällä 1918 perustetut punaisten naiskaartit koostuivat yleensä 15 – 20-vuotiaista nuorista, mutta mukana oli muutama aatteensa vuoksi taistelemaan lähtenyt hieman vanhempikin nainen. Punakaartilaisnaiset olivat ammatiltaan tehtaan työntekijöitä, palvelijoita, kutojia, ompelijoita ja torpan tyttäriä.
– Nuoriahan he olivat. Liian nuoria kuolemaan. Minun nuorin tyttäreni on nyt juuri tuon Marian ikäinen, Westergård suhteuttaa.
Aatteen palo naisilla kova
Westergård sanoo, että aatteen palo naiskaartilaisissa oli kova – ehkä keskimäärin kovempi kuin miehillä, koska mukaanlähdön kynnys oli korkea. Aseisiin tarttuneita naiskaartilaisia oli noin 2 000. Heistä 300 – 400 ammuttiin vuonna 1918. Suurin osa heti sodan jälkeen.
Vain pieni osa punakaartissa taistelleista naisista tai tytöistä selviytyi takaisin normaaliin elämään. Kokemuksistaan ja koettelemuksistaan he kuitenkin vaikenivat. Siksi on helppo yhtyä Westergårdin ajatuksiin, että nämä historialliset kokemukset on kirjattava muistiin ennen kuin ne katoavat iäisyyteen.
Romaani alkaa karmean kauniilla luvulla teloitettavaksi marssivista naiskaartilaisista. Kahdeksantoistavuotias Maria marssii joukon viimeisenä. Kiväärinpiippu tökätään aina välillä hänen selkäänsä. Hänen vierellään rahjustaa hänen kuusitoistavuotias pikkusiskonsa Martta.
Karmean kauniiksi luvun tekee huikea kontrasti, joka syntyy sorakuoppakuolemaa kohti kulkevien naisten kohtalon ja ympärillä kukkaan puhkeavan keväisen luonnon välillä. Naiset yrittävät tapailla työväenlaulujen riimien ohella sanoja, joilla he olivat joskus kertoneet toisilleen kevään heräämisestä, kukista ja linnuista.
”Mieti kesää, voikukkasia ja karjahakaa, kaikkee tuttua”, Maria sanoo viime sanoiksi siskolleen ennen sorakuopan reunaa ja pakottaa äänensä lempeäksi ja tasaiseksi, vaikka sydän hakkaa pakahtuakseen.
Kirjansa saatesanoissa Westergård kertoo, että nämä nuoret naiset uskoivat sokeasti propagandan muovaamiin unelmiinsa. He uskoivat vain taistelemalla voivansa saavuttaa uuden ja paremman huomisen, oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan, paremmat palkat ja sosiaaliset edut.
Naiset joutuivat kuitenkin lopulta pettymään ja maksamaan punakaartilaisuudestaan korkean hinnan syrjäisten sorakuoppien reunoilla toukokuussa 1918 – tai vähemmän kapinallisina virumaan vankileireillä epämääräisiä aikoja nälän, nälästä johtuvien sairauksien ja tartuntatautien armoilla.
Punakaartilaisnaiset ensimmäisiä feministejä
Maailmassa on sananmukaisesti lukemattomia sotakirjoja – eivätkä ne kaikki ole edes lukemisen arvoisia. Naisten kirjoittamia sotakirjoja on yllättävän vähän, vielä vähemmän naissotilaiden kokemuksista tehtyjä. Lottakirjat ovat tietysti oma lukunsa.
Westergårdin herkkää ja paikoin jopa lyyristä tekstiä lukiessaan huomaa, että näinkin voi sota-ajan tapahtumat nähdä. Näkökulma on naisen. Varsinkin mieslukija jää kiinni omista sotaromaaniin ”kuuluvista” stereotyyppisistä ajatus- ja tekstirakennelmistaan. Westergårdin kerronta ei rakennu karskien miesten kirosanoilla höystetyistä ronskipuheista. Siksi se tuntuu välillä oudolta. Hänen tyylinsä on suomalaisessa sotakirjallisuudessa uutta.
Mutta ei Westergårdin teksti pelkkää hempeilyä ole. Päähenkilö nimeää teloittajansa ”saatanan sioiksi” ja jupisee, että ”ampukaakin kunnoll, lahtarinpennut, ettei suotta tarvitse ihmisen enää kitua täss vaihees”.
– Olen yrittänyt eläytyä näiden kuvaamieni naisten tapahtumiin ja tuntemuksiin, niin hyvin kuin mahdollista. Siitä se minun tyylini on syntynyt. Olen yrittänyt tavoittaa naisen henkisen kokemuksen.
– Monessa mielessä nämä punakaartilaiset naiset olivat feministien edelläkävijöitä Suomessa. Heillä oli kirkkaat tavoitteet ja he kävivät tasa-arvoisesti taisteluun niiden puolesta, Westergård arvioi.
Westergårdin tekstistä näkee, että hän tuntee aseet. Hän ei puhu tietämättömän tavoin vain ”pyssyistä”. Aseiden tyypit ja ominaisuudet eritellään asiantuntevasti.
– Tunnen aseet ja osaan käsitellä niitä. Harrastan esimerkiksi skeet-ammuntaa, Westergård paljastaa asiantuntemuksensa taustoja.
Kysyn hänen asennettaan naisten asevelvollisuuteen. Hetken mietittyään ja kysyjää katseellaan arvioituaan hän vastaa:
– Jos olisin nyt siinä iässä, että pitäisi päättää, niin saattaisin mennäkin armeijaan. Oman kahdeksantoistavuotiaan tyttäreni kanssa emme kuitenkaan ole asiaa edes pohtineet.