LEHTIKUVA

Valkoinen terrori, valkoisten punaisilta valtaamien alueiden rauhoittaminen ja punaisten teloittaminen vuoden 1918 sodassa ei ollut vain silmitöntä kostoa. Se oli armeijan johtamaa taktista sodankäyntiä, jonka uhreja oli yli 10 000.
Juttu on julkaistu Kansan Uutisissa 18.8.2006.

Valkoiset puhdistivat edetessään selustaansa suunnitelmallisella sodankäynnillä, jota organisoivat valkoisen armeijan päämajassa sen korkeimmat upseerit. Tuhotoiminta ei siis ollut sattumanvaraista, yksilöistä liikkeelle lähtenyttä terroria, kuten tähän asti on väitetty.

Vuoden 1918 sota kosketti suoraan yli puolta miljoonaa suomalaista, noin kuudetta osaa väestöstä. Taisteluihin osallistui noin 200 000 suomalaista.

Sodassa kuoli 36 000 suomalaista Näistä yli 27 000 kuului vallankumousta ajaneisiin, punaisiin. Vastavallankumouksellisiin valkoisiin tai niihin, joita ei selkeästi ole voitu lukea kumpaankaan ryhmään, lukeutuneita kuolleista oli noin 9 000.

Tuhotyö ei päättynyt Valkoisten voitonparaatiin Helsingissä 16. toukokuuta. Sodan jälkeisen noin kolmen ja puolen vuoden aikana kesästä 1918 vuoden 1921 loppuun tehtiin Suomessa yli 300 poliittiseksi luonnehdittava vakavaa väkivallantekoa. Näistä 226 päättyi entisen punakaartilaisen tai suojeluskuntalaisen kuolemaan.

Tuholuvut ovat olleet pääosin tiedossa, mutta niihin sisältyy tietoa, joka sisällissodan historiankirjoituksessa on uuden polven historian tutkijan, tohtori Marko Tikan mielestä tähän mennessä jäänyt huomiotta ja josta hän teoksessaan Terrorin aika – Suomen levottomat vuodet 1917-1921 julkistaa aikaisemmin esitetystä poikkeavaa historiantulkintaa.

ILMOITUS

Kahdenlaista terroria

Molemmat sisällissodan osapuolet harjoittivat miehittämillään alueilla väkivaltaa, jolla oli sotataktinen ja poliittinen motiivi. Kun jokin alue miehitettiin, kuului ensimmäisiin toimiin vastustajien etsintä ja eristäminen. Ääritapauksissa vastarinta nujerrettiin tappamalla. Sisällissodan olosuhteissa tällainen toiminta ei pysy pelkästään sotajoukon käsissä. Tilaisuus tekee varkaan ja yksittäiset pyssymiehet saattoivat sisällissodassakin tehdä surmatekoja omia mielihalujaan tyydyttääkseen.

Sisällissodassa on erotettavissa näin kahdenlaista terroria. Sitä on sotajoukon sodankäynti samoin kuin henkilökohtaisten mielihalujen toteuttaminen.

Marko Tikan mukaan aikaisempiin tulkintoihin sisällissodan terrorista on kuulunut se, että harjoitettu väkivalta oli rintaman kummallakin puolella pelkästään rivimiesten ja siviilien harjoittamaa mielivaltaa. Yksittäiset punakaartilaiset olisivat tappaneet työnantajiaan kostoksi rauhan aikana kokemistaan vääryyksistä. Valkoinen terrori olisi näiden tulkintojen mukaan ollut ennen muuta yksilöiden mielivaltaa. Väkivallantekoihin syyllisinä ei ole niinkään pidetty armeijaa, vaan suojeluskuntalaisia ja yksittäisen sotilaat.

Tikka ei hyväksy tätä käsitystä terrorista. Hän kehottaa tarkastelemaan perinteisiä tulkintoja viime vuosikymmeninä Venäjän sisällissodasta julkaistua tutkimustietoa vasten. Silloin käsitykset Suomen sisällissodasta muuttuvat hänen mukaansa enemmän historiallisen todellisuuden mukaisiksi.

Yhtä totuutta ei ole

Tikka pitää myönteisenä sitä, että 1990-luvulla on sisällissodan historiaa kyetty käsittelemään aikaisempaa avoimemmin ja se on aikaisempaa rohkeammin yhdistetty aikakautensa yleisiin kehityslinjoihin. Hän on mielestään edennyt tällä tiellä viimeisimmässäkin tutkimuksessaan, kuten myös edellisessä, sodan jälkeisiä vuosia käsitelleessä kirjassaan Valkoisen hämärän maa, mutta korostaa painokkaasti, että yhteen totuuteen pyrkiminen ei ole paikallaan.

Sisällissodasta kirjoittamista on arasteltu, ja pitkään oli niin, että rohkeutta saatiin siitä, että oltiin jomman kumman puolella.

Edelleenkin maassa elää uskollisuus jomman kumman sisällissodan osapuolen puolesta, mutta yhä yleisemmin ollaan ymmärretty, että yhtä totuutta on turha etsiä. Sitä ei ole, ja siksi sen etsintä on syytä lopettaa.

Viimeisen vuosikymmenen kuluessa on kuitenkin tapahtunut Tikan mielestä ratkaiseva muutos yhdessä asiassa. Aikaa sisällissodasta on kulunut niin, että siitä on tullut historiaa.

Paljon muuta kuin rintamataistelua

Marko Tikka selvittää tutkimuksessaan, että sisällissotaa seurannut valkoinen terrori ei ollut tähän asti vallinneen käsityksen mukaisesti osoitusta vain ennen muuta maan tavaksi muuttuneesta paikallisesta lynkkausmielialasta, spontaanista kostosta. Punaisenkin osapuolen toimia on kuvattu liikaa ei-ohjatun toiminnan näkökulmasta.

Rintamataistelut olivat Tikan mukaan vain pieni osa sitä strategiaa sodassa, josta hän käyttää tutkimuksessaan mielestään poliittisesti neutraalia nimitystä Suomen sisällissota.

– Useimmat sotatoimista eivät edes ansaitse taistelun nimeä. Kyse oli enemmänkin epämääräisistä kahakoista ja yhteenotoista, amatöörien sodasta. Vasta eteläisen Suomen kaupungeista käytyjä sotatoimia voi kutsua taisteluiksi.

Tikan mielestä käsityksille sisällissodasta on sotatapahtumia merkityksellisempää ollut se, mitä tapahtui taistelujen ulkopuolella, ennen niitä ja niiden jälkeen.

Ei vain mielivaltaa

Valkoisten puolella oli toki niitä, jotka tappoivat ja tapattivat vastustajiaan lähinnä omien mielihalujensa tyydyttämiseksi, mutta valkoisella armeijalla oli myös kiinni otettuja punaisia tuominneita kenttäoikeuksia, joiden toimintaa se piti oikeutettuna.

Valkoisen armeijan alaisuudessa toimi näiden lisäksi erillisiä joukko-osastoja, joiden nimenomaisena tehtävänä oli väkivaltaisesti rauhoittaa vallatut alueet. Osastojen toimintaa ohjasi valkoisen armeijan pääesikunnassa oma operatiivinen elin. Se sai toukokuussa 1918 nimekseen Valloitettujen Alueiden Turvaamisosasto, VATO. Tikan mukaan valkoinen terrori oli VATO:n ohjauksessa toimineiden joukko-osastojen sodankäyntitaktiikkaa.

VATO:sta ei jostain syystä Tikan mukaan ole sisällissotaa käsitelleissä tutkimuksissa tätä ennen ollut mainintoja.

Valkoisten joukko-osastojen paikallinen puhdistustyö on ollut tiedossa ja niitä on pidetty vain ”ohjailemattomina valkoisen terrorin leimahduksina”. Tikka korostaa, ettei tämä ole koko totuus.

Näiden joukko-osastojen toiminta oli taktista, sotatilanteessa käytettyä suunnitelmallista ja varsin häikäilemätöntä vallatun alueen rauhoittamista.

Armeija ohitti senaatin

Puhdistustoimintaan perustettiin joukkoja siitä yksinkertaisesta syystä, että valkoisten edetessä sen valtaamat alueet muodostuivat ongelmaksi. Valkoisten käsiin joutui kymmeniätuhansia punaisia ja kasvava määrä aluetta, jonka väestön uskollisuudesta ei ollut takuuta.

Valkoisten päämajassa oli voiton todennäköisyyden kasvaessa alettu suunnitella vallattujen alueiden puhdistamista. Tätä työtä suunnittelemaan ja johtamaan ryhtyi päämajassa VATO:n päälliköksi nimetty majuri Frans Julius von Wright.

Von Wrightin strategiana oli lähettää valkoisten valtaamille alueille erillisosastoja toteuttamaan puhdistustoimia ja organisoimaan suojeluskunnat jatkamaan niiden tehtäviä, jotta osastot saattoivat siirtyä seuraavalle alueelle. Tällaisia 50–60 miehen erikoisjoukkoja toimi pitkin valkoisen rintaman selustaa. Niiden tehtäviin kuului myös toimeenpanna väkivaltaisia tiedusteluretkiä punaisten miehittämille alueille.

VATO:n, samoin kuin koko valkoisen armeijan ja suojeluskuntien toiminnalle haettiin ”laillisuutta” Venäjän ajan sota-asetuksesta. Armeija tarvitsi kenttäoikeudet mahdollistavaa lakia – jota poliittinen valta ei hyväksynyt – kukistaakseen kapinan. Asetukseen nojautuen valkoiselle armeijalle ja suojeluskunnille jaettiin helmikuussa 1918 ”ohjeet sota-ajan oikeudenkäytöstä”.

Tämä teksti nimettiin sittemmin ”ammutaan paikalla” -ohjeeksi. Sen mukaan rintaman takana tavattu henkilö, joka teki vastarintaa, yritti tehdä vahinkoa valkoiselle sotajoukolle tai syyllistyi muuten valkoisten sotatoimia vaarantaneeseen tekoon voitiin ampua paikalla.

Tähän ohjeeseen vedoten saatettiin valita ne, jotka otettiin taistelukentällä vangiksi. Ohje kävi perusteeksi myös, kun puhdistettiin selustaa. Henkilö, joka salasi ampuma-aseen tai jota saatettiin epäillä vallankumouksellisten auttamisesta saatettiin ampua.

Kenttäoikeudet teloituslinjalla

Kun Tampereen valtauksen jälkeen huhtikuussa 1918 valkoisten käsissä oli toistakymmentä tuhatta punaista vankia. Poliittisen vallan – senaatin – kannasta piittaamatta valkoinen armeija otti kapinallisten seulomiseksi käyttöön vuoden 1909 sotatila-asetuksen. Asetuksen nojalla armeija perusti kenttäoikeuksia eri puolille maata tuomitsemaan kiinniottamiaan.

Kenttäoikeus oli tavallisesti armeijan joukkojen ylimmän päällikön asettama oikeus. Kenttäoikeutta saattoi istua paikallisen suojeluskunnan esikunnan määräämä joukko tai joissakin tapauksissa armeijan erityistehtävissä paikkakunnalle komentaman joukko-osaston päällikkö.

Tutkija pitää suorastaan hämmästyttävänä sitä, että ”sisällissodan sekoittamassa ja lukumäärältään kymmeniin tuhansiin nousevien vankijoukkojen keskellä kyettiin muutamassa päivässä rakentamaan tyhjästä tutkintalaitos, joka toimikin”. Viipurissa oltiin erityisen tehokkaita. Siellä toimi yli 60 tutkintalautakuntaa.

Varkauden kenttäoikeudessa kuulusteltiin 1 254 kiinniotettua. Näistä valtaosa – 769 – vapautettiin ja pidätetyistä ammuttiin 87 miestä. Ammutut olivat punakaartin paikallisten esikuntien ja ja muun vallankumoushallinnon jäseniksi todettuja – siis joita ei oltu ehditty ampua ennen kenttäoikeusvaihetta.

Tätä Varkauden puhdistusta on pidetty valkoisten kostomentaliteetin purkautumisena, eräänlaisena primitiivireaktiona, kun viha pääsi valloilleen taistelujen päätyttyä.

Marko Tikka ei pidä tätä näkemystä oikeana. Hänen mukaansa tapahtumat Varkaudessakin voi kenttäoikeuden pöytäkirjan perusteella nähdä jonakin muuna kuin sattumanvaraisena kostotoimenpiteenä. Tutkija katsoo näidenkin tapahtumien olleen pikemminkin sodankäyntiä.

Varkaudessa toteutetut rankaisutoimet eivät olleet mielivaltainen poikkeus valkoisten toimintatavoissa. Pikemminkin ne olivat alkusysäys sille mihin suuntaan rankaisutoimet valkoisten valtaamilla alueilla kehittyivät.

Viipurin kenttäoikeuden päätöksellä ammuttiin 247 punavankia, näiden joukossa kolme sd-kansanedustajaa. Alueella kuulusteltiin noin 12 000 henkilöä.

Tampereella määräsi kenttäoikeus 11 000 kiinniotetusta teloitettavaksi 290.

Mallia Saksasta ja Venäjältä

Valkoisten toiminta ei ollut mikään suomalainen ilmiö. Samanlaista toimintaa harjoitti niin Saksan kuin Venäjänkin armeija. Venäjällä lähetettiin rankaisuretkikuntia tukahduttamaan paikallista kapinatoimintaa. Saksassa koottiin eliittijoukkoja, jotka toimivat kaiken liikkuvan eliminoimiseen koulutettuina tärkeissä operaatioissa kärkijoukkoina ja harjoittivat väkivaltaista tiedustelua (käytännössä totaalista tuhoamista).

Suomalaisilla ja saksalaisilla armeijan erikoisosastoilla oli yhteistä mm. se, että ne koottiin usein hyvin nuorista, jopa oppikouluikäisistä pojista.

Tikalla on selitys siihen, miksi näistä ”rauhoittamistoimista” on pyritty vaikenemaan.

Sisällissodan aikana tällaisia tekoja saattoi puolustaa sillä, että sotaa käytiin sahoja keinoja käyttävää vihollista vastaan. Sodan päätyttyä näitä toimia ei enää voitu puolustella. Siksi niistä vaiettiin.

Punaisillakin kenttäoikeuksia

Marko Tikka näkee tietynlaista suunnitelmallisuutta myös punaisten tuhotoiminnassa.

Hänen mukaansa sisällissodan hävinnyt osapuoli toteutti yhteensä 1 600 surmatekoa rintaman takana. Näistä teoista oli kolmasosa – ehkä isompikin osa – suunnitelmallisia, sodankäyntiin ja sen taktiikkaan liittyneitä väkivallantekoja. Näissä noin 500 tapauksessa punakaartin esikunnan alainen kenttäoikeus kuulusteli kiinniotettua vihollista, totesi tämän syylliseksi ja määräsi teloitustuomion.

Tikka arvioi punaisten harjoittaman rintaman takaisen terrorin olleen suunnitelmallista myös siten, että kaartin esikunnan alaisuudessa toimi suoraan siihen erikoistunut joukko-osasto.

Tikka selvittää punaisen terrorin toteutuksen olleen järjestelmällisimmillään kahdessa punaisten miehittämässä rautatien solmukohdassa, Kouvolassa ja Toijalassa. Yhteistä näissäkin kohteissa tehdyille surmateoille oli se, että ne olivat taktisia tai muuten suunnitelmallisia, selkeästi sotatoimiin liittyneitä tekoja.

Punaisten surmaamat olivat usein avoimesti vastavallankumouksellisia. Osa oli syyllistynyt punaisten näkökulmasta sotarikoksina pidettäviin tekoihin, vakoiluun tai sabotaasiin. Surmatöihin saattoi olla myös ideologinen syy. Tapettiin luokkavihollinen. Tikka katsoo, että tällaiseen ideologiseen tuhoamiseen ryhdyttiin vasta siinä vaiheessa, kun punaisten sotilaallinen tappio ei enää ollut vältettävissä.

Marko Tikka: Terrorin aika – Suomen levottomat vuodet 1917-1921. Ajatus 2006.

Marko Tikka: Valkoisen hämärän maa? Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2006.