Marzia Gholami

Marzia Gholami

Marzia Gholami on 25-vuotias afgaaninainen, joka työskenteli vielä muutama vuosi sitten toimittajana ja uutistenlukijana televisiossa. Sen jälkeen hän meni naimisiin ja sai lapsen. Viime vuonna hän erosi puolisostaan, ja paikallisen tavan mukaisesti tytär jäi asumaan isänsä luokse.

Koko viikon odotan viikonloppua. Joka torstai herään energisenä ja paljon onnellisempana kuin muina päivinä, koska torstaina saan tyttäreni Nargisin luokseni ja hän on kanssani kaksi yötä. Perjantai on kokonaan meidän yhteistä aikaamme.

Me ihmiset emme arvosta sitä, mitä meillä on, ennen kuin menetämme sen. Sitten kyllä huokailemme kadottamamme perään. Nyt kun tyttäreni ei enää asu kanssani, arvostan häntä entistä enemmän ja haluaisin tehdä yhteisestä ajastamme merkityksellistä ja mieleenpainuvaa.

Yritän tehdä kaikki työni viikon aikana, jotta viikonloppuna minulla ei olisi mitään velvollisuuksia ja voisin täysin keskittyä olemaan tyttäreni kanssa. Yritän mennä hänen kanssaan ulos tai tapaamaan siskoni tai veljeni perheitä, sillä Nargis leikkii mielellään heidän lastensa kanssa.

En vaihtaisi näitä kahta päivää, jotka tyttäreni on kanssani, yhteenkään viikon muuhun päivään. Joskus koko viikko menee odottaessa viikonloppua ja mahdollisuutta nähdä Nargis.

ILMOITUS

Viime aikoina Kabulin turvallisuustilanne on huonontunut. Melkein joka päivä on itsemurhaiskuja ja tulen hulluksi, kun ajattelen Nargisin tulevaisuutta tässä maassa. Sota on aina hirveää: kansalaiset kärsivät, ihmisten elämä tuhoutuu ja kehitys lakkaa. Toivon, että sota loppuu ja toivon, että Nargisilla voisi olla hyvä tulevaisuus täällä.

Rakastan Nargisia niin paljon ja minusta tuntuu kuin olisimme yksi sielu kahdessa ruumiissa. Hänen vuokseen en voi ajatella lähteväni Afganistanista. Jo lyhyen matkan aikana kaipaan häntä niin paljon.

Tunnen, etten voi elää ilman häntä. Nyt kun olen itse äiti, ymmärrän myös omaa äitiäni paljon paremmin ja yritän kunnioittaa häntä.

Joskus kun näen lapsia äitiensä sylissä, saatan sanoa näille äideille, että heidän pitää nauttia siitä, että he ovat lastensa kanssa. Itse ymmärrän vasta nyt, kun lapseni ei enää elä kanssani, millainen ilo on pitää lasta käsivarsillaan.

Yritän aikaisempaa kärsivällisemmin leikkiä Nargisin kanssa niin kuin hän haluaa ja pitää hauskaa yhdessä hänen ehdoillaan.

Olen ladannut puhelimeeni lapsille tarkoitettuja ohjelmia, joista voi oppia englanninkielen sanoja kuten värejä ja numeroita. Olen onnellinen, kun näen, miten Nargis joka kerta haluaa katsella näitä ohjelmia ja toistaa oppimiaan sanoja.

Hän pelaa mielellään muitakin puhelimen pelejä ja joskus hän tahtoo, että minä pelaan ja hän vain seuraa sivusta. Joskus hän haluaa, että piirrän hänelle ja hän seuraa kiinnostuneena piirtämistäni.

Kun menemme ulos, vien hänet puistoon, jotta hän voi leikkiä muiden lasten kanssa, laskea liukumäkeä ja pyöriä karusellissa.

Kotona hän kulkee koko ajan jäljessäni. Aina kun teen jotain kotityötä, hän yrittää auttaa minua ja jäljittelee minua kaikessa. Jos menen kylpyhuoneeseen, hän istuu oven takana odottaen. Viikonloput ovat todella hyviä, kun me molemmat – äiti ja tytär – arvostamme toistemme seuraa ja nautimme jokaisesta sekunnista, jonka saamme olla yhdessä.

Kun viikonloppu on ohi, koittaa päivä, jolloin tunnen itseni voimattomaksi ja menetän kaiken energiani. Se on päivä, jolloin minun täytyy viedä Nargis takaisin anoppini luokse. Se on hyvin raskas ja paha päivä meille molemmille – erityisesti kun hän itkee ja huutaa, ettei halua mennä eikä jättää minua.

Joka viikko Nargisin hakeminen on erityinen, ihana ja iloinen päivä ja hänen viemisensä takaisin on paha ja surullinen päivä.

Elän päivästä päivään siinä toivossa, että kun Nargis kasvaa, hän ymmärtää tämän tilanteen eikä masennu.

Kiitän Jumalaa siitä, että voin tavata Nargisin edes kerran viikossa. Tunnen naisia, jotka ovat tukahduttaneet tunteensa ja jättäneet lapsensa ikuisiksi ajoiksi, koska he noudattavat maassamme vallalla olevan kulttuurin määräyksiä. He uskovat, että eron jälkeen lapset kuuluvat yksinomaan isälleen eikä äidillä ole mitään oikeutta lapsiinsa.

En voisi kuvitella jättäväni tytärtäni ikuisiksi ajoiksi, joten olen valmis taistelemaan oikeudestani olla hänen äitinsä, vaikka olenkin eronnut hänen isästään.

Joskus jotkut ihmiset kysyvät minulta, miksi en jätä tytärtäni lopullisesti. He sanovat, että vain pahennan asioita tapaamalla häntä joka viikko. Joka kerta tyttäreni masentuu, koska hänen täytyy erota minusta. Sanon heille, että minulla on oikeus tavata tytärtäni ja että en halua, että hän unohtaa minut.

En tahdo olla kuten useimmat eronneet äidit täällä ovat. He ovat jättäneet lapsensa, koska kulttuurimme mukaan niin kuuluu tehdä. Se on väärä ajatus. Nämä naiset itkevät kotinsa nurkassa ja piilottavat tuskansa sydämeensä ja hyväksyvät epäoikeudenmukaisuuden, jonka uhreja he ovat.

Minä en voi tehdä samoin. Taistelen, jotta voin tavata Nargisia edes viikonloppuisin. En koskaan anna periksi.

Olen varma, että kun lapsemme tulevat vanhemmiksi, he ovat meille vihaisia, jos emme taistele oikeudestamme heihin. On meidän vastuullamme olla luovuttamatta. On myös heidän oikeutensa tietää, kuka on heidän äitinsä ja tavata häntä.

Käännös: Kirsi Mattila

Marzia Gholami

Marzia Gholami on 25-vuotias afgaaninainen, joka työskenteli vielä muutama vuosi sitten toimittajana ja uutistenlukijana televisiossa. Sen jälkeen hän meni naimisiin ja sai lapsen. Viime vuonna hän erosi puolisostaan, ja paikallisen tavan mukaisesti tytär jäi asumaan isänsä luokse.