Nykyään vallalla oleva taloustiede juontuu 1800-luvun lopulla tapahtuneesta ns. marginalistisesta kumouksesta. Tuossa kumouksessa aikaisempi tuotantoa painottanut klassinen poliittinen taloustiede korvautui kulutusta painottavalla uusklassisella taloustieteellä.

Adam Smith oli kutsunut tavaroiden hyödyllisyyttä niiden käyttöarvoksi ja ollut sitä mieltä, että käyttöarvoa ei voida mitata. Marginalistinen vallankumous perustui siihen, että ajateltiin keksityn tapa mitata käyttöarvoa. Itse asiassa ajateltiin keksityn, että tavalliset ihmiset mittaavat käyttöarvoa joka päivä tehdessään ostoksia.

Tavaran koettu hyödyllisyys riippuu kulutetusta määrästä. Hyödyn ja määrän suhdetta hallitsee ns. vähenevän rajahyödyn periaate. Periaatteen mukaan hyöty vähenee sitä mukaa kun kulutettu määrä lisääntyy. Jos janoinen juo vettä, niin ensimmäinen lasillinen tyydyttää janoa enemmän kuin toinen, ja niin edelleen, kunnes vettä on juotu niin paljon, että lasillinen lisää ei enää tyydytä janoa. Sana ”marginaalinen” viittaa juuri määrissä tapahtuviin pieniin muutoksiin.

Tämähän on sinänsä aivan järkeenkäyvä periaate, ja marginalistit ajattelivat, että kaikki taloudellinen toiminta voidaan kuvata kulutus- ja tuotantomääriä kuvaavien marginaaliyhtälöiden kautta.

Periaatetta sovellettiin myös hyvinvoinnin taloustieteeseen. Hyvinvoinnin taloustiede on taloustieteen haara, joka tarkastelee talouden tuottamaa hyvinvointia koko yhteiskunnan mitassa. Siinä keskeinen kysymys on, miten tulonjako vaikuttaa vallitsevaan kokonaishyvinvointiin. Marginalismin panos tähän keskusteluun oli vähenevän rajahyödyn periaatteen soveltaminen rahaan. Myös rahan rajahyöty on vähenevä. Rahattoman saama ensimmäinen euro hyödyttää häntä enemmän kuin toinen mikä taas hyödyttää enemmän kuin kolmas ja niin edelleen.

Tästä periaatteesta seuraa se johtopäätös, että kansantulo tuottaa sitä suuremman hyvinvoinnin mitä tasaisemmin se jakautuu. Hyvinvointia voidaan luoda ikään kuin tyhjästä siirtämällä rahaa rikkailta köyhille. Tietyn suuruisen rahamäärän siirtyminen rikkailta köyhille aiheuttaa ensin mainituille vähemmän haittaa kuin mitä se aiheuttaa hyötyä jälkimmäisille. Tämän käsityksen vaikutusvaltaisin edustaja oli ehkä englantilainen taloustieteilijä Arthur Pigou.

ILMOITUS

Kiusallinen ajatus

Ajatuksesta alettiin kuitenkin 1930-luvulla, erityisesti Yhdysvalloissa, lisääntyvässä määrin haluta päästä eroon. Oletettavasti siksi, että siitä seurasi kiusallisia poliittisia johtopäätöksiä.

Eroon pääsemistä ei kuitenkaan perusteltu politiikalla vaan käsityksellä, että ihmisten väliset hyvinvointitasot eivät ole verrattavissa. Kukin henkilö saattoi vertailla eri tuotteiden hyödyllisyyksiä omalta kannaltaan, mutta eri ihmisten välillä näitä vertailuja ei voitu tehdä. Henkilö A tietää kuinka hyödyllinen vasara on hänelle, mutta on mahdotonta tietää, onko vasara hyödyllisempi henkilölle A kuin henkilölle B. Ja yleisesti ottaen on mahdotonta tietää, onko henkilön A kulutuksellaan saavuttama hyvinvointitaso alempi, sama vai korkeampi kuin henkilön B.

Tämä väitehän on totta jossain syvällisessä mielessä. Emme voi mitata millään käytännöllisesti järkevällä tavalla ihmisten ”onnellisuustasoja”. Asiaan liittyy kuitenkin se ongelma, että jos väite otetaan vakavasti, niin yhteiskunnallisesta hyvinvoinnista ei voida sanoa mitään. Tämä ei tietäisi hyvää taloustieteen tärkeyden ja merkityksen kannalta.

Pareto-optimi

Pelastukseksi umpikujasta tarjoutui italialaisen taloustieteilijä Vilfredo Pareton konstruktio, joka sai nimekseen Pareto-optimi. Pareton mukaan kahta yhteiskunnan tilaa, A ja B, voidaan verrata tosiinsa tekemättä yksilöiden välisiä hyvinvointivertailuja siten, että verrataan kunkin nimenomaisen yksilön hyvinvointia tilassa A siihen mikä se olisi tilassa B. Vertailussa ikään kuin hypoteettisesti siirretään täsmälleen samat yksilöt tilasta toiseen ja sitten kysytään jokaisen yksilön kohdalla, onko hänen tilansa parempi, sama vai huonompi. Tila A on parempi kuin tila B, jos siinä vähintään yhden yksilön asema on parempi kuin tilassa B samalla kuin yhdenkään muun yksilön asema ei ole huonompi. Paremmuudesta ei voida puhua, jos yhdenkään yksilön asema on huonompi, koska sitten ei voitaisi tietää, onko huonommuus suurempi kuin paremmuus.

Käsitteen havainnollistamiseksi ajatellaan yhteiskuntaa, jossa on kymmenen yksilöä. Peruna on ainoa käytettävissä oleva ravinto. Yksi peruna tyydyttää ihmisen vuorokautisen ravinnon tarpeen. Oletetaan, että perunat jaetaan niin, että yksi henkilö saa vuorokaudessa kymmenen perunaa ja loput yhdeksän eivät saa mitään. Tämä tila on Pareto-optimi.

Siinä ei voida parantaa kenenkään tilaa huonontamatta jonkun toisen tilaa. Perunattomille ei voida jakaa yhtään yhden henkilön saamista kymmenestä perunasta, koska silloin tämän tila huononisi. Asiaan ei vaikuta se mitä hän tekee kymmenellä perunalla. Riittää että hänen subjektiivisen kokemuksensa mukaan hänen asemansa huononisi, jos hän menettäisi yhdenkin.

Pareto-optimi on siis hyvin outo hyvinvoinnin mittari. Rajahyötyperiaatteesta sen sijaan voidaan helposti johtaa se tulos, että hyvinvointi lisääntyisi, jos perunat jaettaisiin tasan. Rohmun hyvinvointi vähenisi mutta vähemmän kuin nälkäisten hyvinvointi lisääntyisi.

Kirjoittaja on valtiotieteiden lisensiaatti. Hän on opettanut filosofiaa useita vuosia Helsingin yliopistossa, erikoisalanaan yhteiskuntatieteiden metodologia. Tällä palstalla hän tarkastelee taloustieteen peruskäsitteitä ja ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä.