Jarno Mela

Perhejoulu

”Joulu on aina ihana, yritän järjestää vapaata. Lapset ovat kotona, ja ollaan yhdessä perheen kanssa. Joulu rauhoittaa meidän perheen arkea, joka on hullunmylly. Ihmiset ovat paljon rauhallisempia ja inhimillisempiä.”

Somalialaistaustainen, kätilö ja lähihoitaja Zahra Abdulla kysyy nauraen iloisesti:

– Milloinko minusta tulee suomalainen? Olen ikuinen pakolainen.

Lähes 20 vuotta sitten kansalaisuuden saanut Abdulla kokee itsensä suomalaiseksi.

– Minä en näytä kantasuomalaiselta. Kun kävelen kadulla, ihmiset luulevat, että olen uusi pakolainen. Milloin minut hyväksytään tänne? Ihmiset eivät tiedä, että mitä kaikkea minä olen tehnyt täällä. Ulkonäön takia olen toisen luokan kansalainen, ikuisesti, summaa Abdulla.

ILMOITUS

Hän suhtautuu huumorilla kokemuksiinsa, vaikka hän voisi kirjoittaa yhden kirjan verran, miten ihmiset viestivät ennakkoluuloistaan ilmein, elein, sanoin tai teoin.

– Ennakkoluulot voivat vaikuttaa ja ohjata päätöksiä. Kasvattajat, kuten opettajat tai päivähoidon työntekijät, Kelan virkailija, poliisi, lääkäri, hoitaja tai kansalaisuuden myöntävä virkamies voi tehdä päätöksensä ennakkoluulojensa varassa. He ovat paljon vaarallisempia kuin kadulla räyhääjät.

Suomalaiset räyhäävät avoimesti

Abdulla, kuten hänen perheensäkin, on joutunut myös huutelujen kohteeksi. Humalainen katsoo oikeudekseen räyhätä bussipysäkillä Naistenklinikalla syntyneelle, Pukinmäessä asuvalle, tyttärelle kotimaahan paluusta.

Aikuisena ja hoitajana Abdulla sanoo ymmärtävänsä, että räyhääjät purkavat omaa pahaa oloaan.

– Nuoret eivät välttämättä ymmärrä – ja joskus syntyy tappeluita.

Jokainen kohtaaminen on ainutlaatuinen, ja suomalaiset ovat huonoja peittelemään asenteitaan.

– Me ollaan eksperttejä lukemaan ilmeitä. Meitä on kohdeltu niin huonosti, niin moneen kertaan, että lapsillekin on syntynyt vaisto lukea ilmeitä.

Hän kertoo tyttärensä Jasminen kanssa tekemistään kävelyretkistä ”rikkaiden alueille”. Helsingin Munkkiniemessä eräs mies tuli hetken kuluttua kysymään, että mitä te täältä haluatte. Turun Hirvensalossa eräs autoilija meinasi nyrjäyttää niskansa ohittaessaan heidät, ja toisen kerran nähdessään heidät keskustan kahvilassa ostavina asiakkaina.

– Tuli olo, että tämä ei ole normaalia. Syntyykö Suomeenkin Beverly Hillsejä?, kysyy Abdulla.

Hän muistuttaa Suomen pärjänneen sillä, että kaikki ovat keskenään tekemisissä.

– En haluaisi lapselleni sellaista elämää, että he eivät tapaisi erilaisia ihmisiä, sanoo Abdulla.

Neuvostoliiton kautta Suomeen

Lahjakas, kymppejä niittävä nuori nainen ei päässyt 80-luvun lopulla opiskelemaan Somaliassa. Zahra Abdulla sai opiskelupaikan Unescon stipendillä Neuvostoliitosta, jossa hänestä piti tulla gynekologi.

Toisin kävi. Neuvostoliitto alkoi hajota, ja sen myötä Abdullan tulevaisuuden suunnitelmat.

– Iso haaveeni oli, että minusta tulee lääkäri. Neuvostoliitossa olin vähän yli vuoden. Pärjäsin hyvin, vaikka opiskelu tapahtui venäjäksi. Sitten Gorbatshov oli menettämässä valtaansa, ja tuli panssareita. Monet opiskelijat lähtivät, ja niin minäkin.

Abdulla tuli Suomeen vuonna 1990 Vainikkalan kautta. Samaan aikaan Somaliassa alkoi sisällissota, ja diktaattori Siad Barre syrjäytettiin.

Hän muistaa, miten iltapäivälehdet herkuttelivat somalipakolaisten määrillä. Heidän kotimaastaan ei tiedetty mitään. Lamakin vaikutti.

– Onneksi en tätä kaikkea ymmärtänyt silloin, ja hän jatkaa: Täällä olin pakolainen, se oli suuri pudotus minulle yliopistoihmisenä. Tuntui, että piti aloittaa nollasta. Me emme olleet tervetulleita.

Kiitos Mauno Koivistolle

Presidentti Koivistosta Abdulla puhuu lämpimästi:

– Onneksi Mauno Koivisto puolusti meitä. Kiitos siitä, sitä en unohda ikinä. Hän sanoi, että täälläkin on ollut sotaa ja pakolaisuutta.

Nyt tiedetään enemmän. Osalle ihmisistä turvapaikanhakijat ovat yhdentekeviä. Osa haluaa auttaa, jos ehtivät. Mutta on sellaisiakin, jotka haluavat huonoa ilmapiiriä.

Abdulla luonnehtii suorapuheiseen tyyliinsä heitä asennevammaisiksi. He eivät haluakaan tutustua ulkomaalaistaustaisiin.

Hän kertoo kohdanneensa tämän ilmiön eri puolilla: työpaikalla, kaupan kassalla tai pankissa, jossa virkailija yhtäkkiä puhuu hänelle kovaan ääneen ilman syytä.

Ennakkoluuloisuus saattaa muuttua muutamassa sekunnissa ystävällisyydeksi. Näin tapahtui esimerkiksi, kun hän meni tervehtimään lastensa kanssa ystäväperheen poikaa Lastenklinikalle.

Hoitaja ilmoitti torjuvasti kysymättä mitään, että ”tällä osastolla ei ole somaleja”. Hänen käytöksensä muuttui täysin, kun Abdulla kertoi, ketä he olivat tulossa katsomaan.

– Miten pienessä hetkessä ihmiset voivatkaan muuttua, hän ihmettelee.

Politiikan kilpailuhenkisyys on epämukavaa

Lokakuussa 1996 oli pimeää, satoi räntää ja ihmiset olivat väsyneitä. Kuusi vuotta Suomessa asunut Zahra Abdulla yllätti pääsemällä Helsingin kaupunginvaltuustoon.

Abdulla siirtyi viime valtuustokaudella vihreistä vasemmistoliittoon, ja hänet valittiin varavaltuutetuksi viime vuoden kunnallisvaaleissa.

Hän on ollut tienraivaaja kuntapolitiikassa: Hän oli ensimmäinen Helsingin somalialaistaustainen valtuutettu. Eniten Abdullaa huolestuttaa eriarvoistuminen.

– Minut on otettu hyvin vastaan, ja monet arvostavat. Sanovat, että ”olet rehellinen ja teet hyvää työtä heikommassa asemassa olevien puolesta”.

– En viihdy kovin hyvin kilpailuhenkisessä ilmapiirissä, vaikka haluan vaikuttaa. Joskus se tuntuu tukahduttavalta. En löydä oikeita sanoja, mutta politiikassa ei tunneta armoa, summaa Abdulla.

Aina jalat maassa

Abdulla muistelee parinkymmenen vuoden takaista talviyötä Kilpisjärvellä teltassa. Kamiinan lämmössä hän oppi, että lumi lämmittää, ja mikä on makuupussi.

– Luulin, että kuolen kylmyyteen, mutta ei ollut kylmä. Täällä Helsingissä kostea tuuli menee luihin ja ytimiin, hän nauraa.

”Partiolaisiin tutustuminen pelasti”, hän kertoo alkuajoistaan Vehkalahdella. Tutuiksi tulivat Joutseno, Imatra, Hamina ja Kotkan Karhuvuori.

– Siksi minä olen myös Karjalan tyttö osittain. Edelleenkin ”mie” tulee helposti.

Abdulla muutti vuoden 1993 keväällä Helsinkiin, aloitti Diakonialaitoksen lähihoitajakoulussa, josta hän valmistui kahden vuoden päästä. Myöhemmin hän opiskeli kätilöksi Kätilöopistolla.

Hän harmittelee, että Kätilöopiston toiminta loppuu sisäilmaongelmiin, ja sen myötä loppuivat sijaisuudet siellä.

– Nyt minulla on kiire, hän sanoo.

Haastattelulle varattu aika on päättynyt, ja työkeikka Laakson sairaalassa odottaa.

Perhejoulu

”Joulu on aina ihana, yritän järjestää vapaata. Lapset ovat kotona, ja ollaan yhdessä perheen kanssa. Joulu rauhoittaa meidän perheen arkea, joka on hullunmylly. Ihmiset ovat paljon rauhallisempia ja inhimillisempiä.”