Tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Rahan tuotanto Ann Pettifor vaatii pankkien vallan murtamista.
1970-luvulta lähtien rahalaitosten sääntelyä on purettu. Seurauksena talouskasvu on hidastunut, kriisit yleistyneet ja tulot sekä varallisuus keskittyneet yhä harvempien käsiin. Poliittinen valta on enenevästi siirtynyt pois kansallisvaltiolta kansainvälisille rahoituslaitoksille.
Valtioiden toimintamahdollisuuksien väheneminen on syönyt demokraattisia instituutioita ja järkeviä poliittisen toiminnan kanavia. Seurauksena on ollut tyytymättömyyden kanavoituminen nationalismiin ja oikeistopopulismiin, Trumpiin ja Brexitiin.
Pettiforin mukaan tärkeä syy siihen, että valtaa on siirtynyt rahalaitoksille, on rahaa koskevan yleisen ymmärryksen puute. Yleinen käsityshän on, että pankit keräävät ihmisiltä talletuksia ja lainaavat näin saamiaan rahoja edelleen. Tämä käsitys on väärä.
Sekä käsityksen yleisyys että sen virheellisyys kävivät ilmi usein lainatussa keskustelussa, jonka Yhdysvaltain keskuspankin johtaja Ben Bernanke ja CBS-televisiokanavan toimittaja Scott Pelly kävivät televisiolähetyksessä 15.3.2009. Keskustelu koski lainaa, jonka Yhdysvaltain keskuspankki oli myöntänyt vakuutusyhtiö AIG:lle sen pelastamiseksi finanssikriisin syövereistä. Lainan suuruus oli 85 tuhatta miljoonaa dollaria.
Pelly kysyi Bernankelta, mistä keskuspankki oli saanut rahat, olivatko ne kenties verorahoja. Bernanke vastasi, että rahat eivät ole verorahoja. Pankeilla on tili keskuspankissa aivan kuin tavallisilla ihmisillä on omassa pankissaan. Niinpä, kun lainaamme rahaa pankille, me vain kirjaamme numeroita sen tilille. Tämä on aivan arkipäiväinen toimi pankissa, liikepankit tekevät niin aina kun ne myöntävät lainan jollekulle, hän selitti.
Pankit luovat rahaa lainaamalla
Bernanken vastauksesta kävi ilmi, että vastoin yleistä käsitystä, pankeilla ei ole etukäteen sitä rahaa, jonka ne lainaavat. Ne luovat rahaa lainaamalla sitä. Talletuksia ei tarvita lainoja varten vaan lainoja tarvitaan talletuksia varten.
Jos pankit voivat luoda rahaa tyhjästä, niin mikseivät ne sitten lainaa sitä loputtomasti? Yksinkertaisesti siksi, että maksukykyisiä asiakkaita ei ole loputtomasti. Pankki voi lainata rahaa vain henkilölle, jolla on kyky maksaa laina takaisin. Pankin toimintaa ei rajoita puute rahasta van puute asiakkaista.
Pankeilla on kyky luoda rahaa vain koska valtio suo sen niille. Tämän vuoksi valtion pitäisi huolehtia siitä, että pankit käyttävät niille suotua oikeutta tavalla joka tuottaa hyvinvointia kaikille. Pankkien vapauttaminen sääntelystä on lisääntyvässä määrin johtanut siihen, että näin ei ole. Pankkien pitäisi olla hyviä palvelijoita mutta ne ovat enenevästi muuttuneet huonoiksi isänniksi.
Osaltaan tämä johtuu siitä, että 1970-luvulla vasemmisto hukkasi tilaisuutensa johtaa yhteiskunnallista kehitystä. Tuolloin olisi pitänyt jatkaa 1950-luvulla luotua kestävää politiikka ja kehittää sääntelyä ajan vaatimusten mukaan. Tätä ei tehty vaan aloite siirtyi oikeistolle, jota vasemmisto on siitä lähtein tyytynyt myötäilemään.
Keynesille korkotaso oli keskeinen
1950-luvun talouspolitiikan pääteoreetikko oli John Maynard Keynes. Pettifor katsoo, että aloitteen säilyttämiseksi olisi pitänyt edelleen kehittää hänen ajatuksiinsa perustuvaa linjaa.
Keynesin mukaan valtion tärkeimmät keinot vaikuttaa talouteen ovat korkotaso ja julkiset investoinnit. Erityisesti korkotasoa hän piti tärkeänä julkisena hyödykkeenä. Korkotasoa säätelemällä vaikutetaan taloudelliseen toimeliaisuuden määrään ja siten työllisyyteen. Korkoa laskemalla työllisyyttä voidaan lisätä ja korkoa nostamalla vähentää. Vaikutus inflaatioon on päinvastainen: koron laskeminen nopeuttaa inflaatiota ja nostaminen hidastaa sitä.
Keynesin mukaan koron tulee olla eriytetty siten, että tuotannollisiin investointeihin rahaa saa halvemmalla kuin spekulatiivisiin tarkoituksiin. Koron tulee olla kansallisvaltion käsissä, koska täystyöllisyyden ylläpitäminen yhdessä maassa edellyttää eri korkotasoa kuin sen ylläpitäminen toisessa maassa.
Koron jälkeen Keynesin keinovalikoimassa vasta toisella sijalla olivat julkiset investoinnit. Jos täystyöllisyyteen ei päästy korkotasoa sääntelemällä siihen tuli pyrkiä julkisilla investoinneilla, jotka rahoitetaan valtion ottamalla lainalla.
Valitettavasti talouden kansainvälistyminen on vienyt korkotason säätämisen kokonaan pois kansallisvaltion käsistä ja heikentänyt olennaisesti julkisten investointien vaikutusta talouteen, koska osa niiden vaikutuksista valuu ulkomaille.
Saksalle lisämaksu ylijäämäisestä kauppataseesta
Myös Keynes kannatti talouden kansainvälistymistä mutta sellaista, joka on kansallisvaltioiden kontrollissa. Bretton Woodsin konferenssissa 1944 Keynes ehdotti, että perustettaisiin kansainvälinen valuuttavaihdon liitto. Sen tarkoitus oli hallita maiden välisiä valuuttavirtoja. Se tavoittelisi kauppataseiden tasapainoa asettamalla ylimääräisiä maksuja maille joiden kauppatase ei ole tasapainossa.
Merkillepantavaa on, että Keynes siis edellytti lisämaksua ei pelkästään alijäämäisille kansantalouksille vaan myös ylijäämäisille. Jos tällainen järjestelmä olisi käytössä, niin Saksalle määrättäisiin lisämaksu sen jatkuvasti ylijäämäisen kauppataseen vuoksi. Tällä tavalla esimerkiksi Saksan ja Kreikan välistä epätasapainoa korjattaisiin vaatimalla kummiltakin toimenpiteitä, ei pelkästään Kreikalta niin kuin nykyjärjestelmässä. Saksaa olisi painostettu korottamaan palkkoja ja näin lisäämään kotimaan kulutusta, mikä olisi vähentänyt painetta Kreikassa.
Raha demokraattiseen kontrolliin
Pettiforin mukaan julkishyödyke nimeltä raha pitäisi saada takaisin demokraattiseen kontrolliin. Tämä olisi mahdollista, jos vain olisi riittävästi poliittista tahtoa. Tärkeintä olisi lisätä ihmisten ymmärrystä siitä, miten pankkijärjestelmä toimii.
Pankeille asetettava 100 prosentin reservivaatimus veisi pankeilta mahdollisuuden luoda rahaa. Silloin ne todella tekisivät sitä mitä niiden luullaan tekevän, eli lainaavan jotain mitä niillä on. Pettiforin mukaan tämä ei kuitenkaan ole hyvä ajatus. 100 prosentin reservivaatimus olisi taloudelle samanlainen pakkopaita kuin kultakanta viime vuosisadan alkupuolella. Tiukka pitäytyminen kultakannassa oli keskeinen syy 1930-luvun lamakauteen.
Pettiforin mukaan on parempi, että pankit saavat luoda rahaa, mutta valtion pitäisi asettaa toiminnalle sellaiset säännöt, että pankkitoiminta hyödyttäisi tavallisia ihmisiä eikä vain pientä rahaylimystöä. Rahaa pitäisi luoda köyhyyden poistamiseen, asuntojen rakentamiseen, koulutukseen ja sairaanhoitoon.
Tämän aikaansaamiseksi tarvittaisiin poliittista toimintaa. Pettifor uskoo, että naiset voisivat olla tärkeä voima tällaisessa toiminnassa. Useimmiten juuri naiset edustavat niitä elämänalueita, joihin nykyjärjestelmässä ”ei ole rahaa”. Hän sanoo, että feministien pitäisi haastaa finanssimaailma, aika kun sen edustaja sanoo, että ”kotirouvakin tietää, että rahaa ei voi kuluttaa enempää kuin sitä on”. Sellaisen ihmisen suusta, joka työkseen luo rahaa tyhjästä tämä on puhdasta sumutusta.
Toinen potentiaalinen vastarintaryhmä on ympäristöaktiivit. Ympäristö kärsii taloudesta joka ei suuntaudu tarpeiden tyydyttämiseen vaan loputtomien halujen luomiseen. Pettifor uskoo myös, että teollisuustyöntekijät voisivat liittoutua teollisuuden omistajien kanssa finanssipääomaa vastaan.
Kukin meistä voi tykönään pohdiskella Pettiforin ehdotuksia. Jos ne eivät tunnu hyviltä voi yrittää keksiä parempia. Se on hyvää puhdetyötä, seuraavaa pankkikriisiä odotellessa.
Ann Pettifor: The Production of Money. Verso 2017.Kirjoittaja on valtiotieteiden lisensiaatti. Hän on opettanut filosofiaa useita vuosia Helsingin yliopistossa, erikoisalanaan yhteiskuntatieteiden metodologia. Tällä palstalla hän tarkastelee taloustieteen peruskäsitteitä ja ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä.