Vuoden 1947 alussa toisen maailmansodan tapahtumien tulkinta ei ollut vielä hahmottunut selkeäksi tarinaksi ja tulevaisuus oli avoin uusille mahdollisuuksille. Kapitalistisen ja sosialistisen ideologian edustajat olivat tarkkailuasemissa, ennen kuin kävivät toistensa kimppuun kylmäksi sodaksi nimetyn propagandasodan varjolla.
Oliko sodan kauhuista tarkoitus oppia mitään saati parantaa tapojaan? Saksalainen toimittaja Hans Werner Richter (1908–1993) kirjoitti Der Ruf -lehdessä 15. maaliskuuta 1947: ”Meidän aikamme tunnusmerkki on raunio.”
Ruotsalaisen journalisti-kirjailija Elisabeth Åsbrinkin (s.1965) teos 1947 – Mistä historiamme alkaa? asettaa nykyisyytemme rajapyykiksi vuoden 1947. Tuolloin tehdyistä päätöksistä ja virhearvioinneista päivittäisuutiset kertovat edelleen uusnatseineen, jihadisteineen, pakolaisineen, sotineen ja globaalin kapitalismin aiheuttamine ristiriitoineen ympäri maailmaa. Jo 1800-luvulla esiin nousseet ongelmat sinetöitiin 1947 niin YK:ssa, Neuvostoliitossa, Yhdysvalloissa, Pohjoismaissa, Saksassa kuin Ranskassakin.
Päivittäisuutiset kertovat edelleen vuonna 1947 tehdyistä virhearvioinneista.
Åsbrinkin isoisä oli Unkarin juutalainen, joka kuoli 1943 natsien leirillä Puolassa. Isä puolestaan joutui sodan loputtua Budapestista Ansbachin pakolaisleirille, johon koottiin orpoja juutalaislapsia.
Åsbrink kuljettaa 1936 syntyneen isänsä tarinaa rinnan Euroopan, Palestiinan, Etelä-Amerikan ja Yhdysvaltojen tapahtumien kanssa. Osoittautuu, ettei isän perheen kohtalo ollut irrallinen tragedia vaan tiukasti sidoksissa suurempaan kokonaisuuteen.
Tapahtumien naruja vedellään eri puolilla maailmaa eri suuntiin. Keskiössä on ruotsalainen, Malmössä vaikuttanut natsijohtaja Per Engdahl (1909–1994), jonka avustuksella lukuisat natsijohtajat pääsivät pakenemaan Argentiinaan.
Säpon asiakirjojen mukaan jo ennen sotaa oli tiedossa, että Engdahlilla oli Ruotsissa parhaat yhteydet kansainväliseen natsiliikkeeseen. Tammikuussa 1947 Ruotsin salainen poliisi perui hänen passinsa, koska hän vieraili sodan aikana Norjassa Vidkun Quislingin luona ja tapasi Suomessa joitakin Wehrmachtin korkea-arvoisimpia edustajia.
YK, Israel ja Palestiina
YK päätti marraskuun 29. päivänä 1947 jakaa Palestiinan kahtia riippumattomaksi arabivaltioksi ja riippumattomaksi juutalaisvaltioksi, jotka hallitsevat yhdessä Jerusalemia. Yhdysvallat lobbasi juutalaisvaltion perustamista kiristämällä jäsenmaita Marshall-avun epäämisellä tai tarjoamalla porkkanaksi tuntuvia edullisia lainoja: 33 maata äänesti puolesta, 13 äänesti vastaan ja 10 pidättäytyi äänestämästä:
”Korkea islamilainen neuvosto julisti välittömästi kolmen päivän lakon. Jerusalemissa hyökättiin Ruotsin ja Puolan konsulaatteihin. Mellakoita, ryöstöjä, pahoinpitelyjä. Irgunin juutalaisterroristit polttivat arabien omaisuutta. Jerusalemin lähellä hyökättiin Romemaan ja Silwaniin, samoin hyökättiin kyliin Kraf Yavetzin lähellä, Negevissä, Khisasissa ja Galileassa. Brittisotilaat eivät puuttuneet asiaan. Asukkaat jättivät kaiken paitsi avaimet, ja heistä tuli ensimmäisiä pakolaisia”, Åsbrink kirjoittaa.
Samaan aikaan Buenos Airesissa ilmestyvä natsilehti Der Weg kiisti Euroopan kansanmurhat todistelemalla tilastojen ja väestötietojen avulla, että juutalaisia oli tosiasiassa enemmän kuin ennen sotaa:
”Suurmufti Hajj Amin al-Husaini kutsui ystävänsä natsi-ideologi Johann von Leersin (1902–1965) Argentiinasta Egyptiin, minne oli kasvanut uusi natsisiirtokunta. Yhdessä he työstivät kolmatta painosta suurmuftin kirjasta Tosiasioita Palestiinan kysymyksestä. Kirjan julkaisi Wiesbadenissa Karl-Heinz Priester, joka oli Per Engdahlin läheinen työtoveri ja yksi Malmön liikkeen johtajista. Von Leers sai töitä Egyptin presidentti Nasserin propagandahallinnosta. Suurmuftin valvonnassa von Leers kääntyi islaminuskoon ja otti arabinimen Omar Amin ylistääkseen ystäväänsä.”
Sotakoneistoja trimmataan jälleen
Vuonna 1947 Kansainvälinen valuuttarahasto aloitti toimintansa ja solmittiin kansainvälisen kaupan GATT-sopimus. Euroopan raunioilla punottiin monenlaisia tulevan historian lankoja, joiden sotkuun menemistä edelleen selvittelemme.
Jälleen kerran ylituotannon piru ja suurtyöttömyys riivaavat vapaata markkinataloutta. Suuria sotakoneistoja trimmataan toimintavalmiuteen omaisuuksien suurtuhoamista silmällä pitäen, jotta kapitalistiset voitot olisivat taattuja tulevaisuudessakin.
Edelleen markkinatalous määrää maailmanpolitiikan suuntaviivat. Onko Syyrian, Irakin ja Libyan jälleenrakentaminen kyllin väkevä potku uudelle taloudelliselle nousulle, kuten toinen maailmansota oli? Euroopan jälleenrakennusta kesti 1970-luvun alkuun, jolloin sodan vaikutus alkoi hiipua.
Esimerkiksi Ranskassa tuhoutui toisessa maailmansodassa kaikkiaan 460 000 rakennusta. Neuvostoliitossa saksalaiset hävittivät 1 700 pikkukaupunkia ja kylää kokonaan. Saksassa pommitettiin hajalle 3,6 miljoonaa asuntoa. Koko Saksassa oli 70 vuotta sitten 18 miljoonaa asunnotonta, Ukrainassa 10 miljoonaa koditonta.
Elisabeth Åsbrink toivoo, ettei kyseistä tarinaa tarvitsisi kertoa uudelleen, että jotain olisi menneisyyden virheistä opittu.
Jos Åsbrinkin teokselle hakee tyylillistä vertailukohtaa, se on viime vuonna ilmestynyt Markus Leikolan Uuden maailman katu.
Elisabeth Åsbrink: 1947 – Mistä historiamme alkaa? Suomentanut Sanna Manninen. Siltala 2017. 297 sivua.