Suomalaisilla tytöillä menee peruskoulussa paremmin kuin pojilla. Näin kertoi taas marraskuussa julkaistu OECD-maiden Pisa-tutkimus, joka vertailee 15-vuotiaiden osaamista.
– Ainoa hälyttävä piirre tässäkin vertailussa on poikien heikompi pärjääminen. Olen kutsunut tutkijat etsimään ratkaisuja tähän koulutusjärjestelmämme kipukohtaan, opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) sanoi tuloksista tuoreeltaan.
Tytöt menestyivät tehtävissä paremmin kuin pojat kaikissa osallistujamaissa, mutta Suomessa sukupuolten välinen ero oli suurin. Tämä on herättänyt hermostunutta keskustelua, jossa hätähuudetaan poikien puolesta.
Suomalaisen koulun vahvuus on tasaisuus.
On unohtunut, että Suomen 15-vuotiaiden poikien Pisa-tulokset ovat yhä kansainvälisessä poikavertailussa keskiverron yläpuolella kaikilla tutkituilla osaamisalueilla: yhteistoiminnallisessa ongelmanratkaisussa, lukutaidossa, luonnontieteissä ja matematiikassa.
Suomessakin sukupuolten välisiä eroja suuremmat erot ovat esimerkiksi syntyperäisten suomalaisten ja maahanmuuttajalasten välillä. Myös suomenkielisten koulujen ja ruotsinkielisten koulujen välillä on merkittävä ero.
– Suurin osa pojista pärjää Pisa-tulosten mukaan edelleen yhtä hyvin koulussa kuin suurin osa tytöistä, muistuttaa sosiaalityön yliopistolehtori, valtiotieteen tohtori Harry Lunabba Svenska social- och kommunalhögskolanista.
Hän on tutkinut väitöskirjaansa poikien koulunkäyntiä ja häntä harmittaa Pisa-keskustelussa se, että luodaan kuvaa, jossa puolet oppilaista on huipulla ja puolet hunningolla.
Tytöt vastaan pojat
Vaikka enemmistö pojista pärjää hyvin, ministerin lisäksi kansanedustajat, yleisönosastokirjoittajat ja media, jopa tutkimukseen osallistunut Jyväskylän yliopisto huutavat, että Suomessa sukupuolten välinen ero oli kaikkein suurin.
– Kun tuijotetaan keskiarvoa ja tehdään siitä pitkälle meneviä päätelmiä, on vaarana, että syntyy tämmöinen käsitys. Synkistellään ja tuodaan keskusteluun sensaatiomaisuutta, Lunabba sanoo keskustelusta, jota valtamedia on pitänyt yllä.
– Suomalaiset pojat pärjäävät hyvin. Mutta kun tyttöjen keskiarvo on tajuttoman korkea, vertaamme tyttöjä ja poikia keskenään, emmekä näe vahvuuksiamme vaan mustamaalaamme koulun epäonnistuneeksi.
Hän muistuttaa myös siitä, että suomalaisessa koulussa ei ole ongelmia yleisen pedagogiikan kanssa. Suomalaisen koulun vahvuus on tasaisuus. Taso on lähes sama läpi maan.
– Täällä on pitkään ollut linjana, että kaikista pidetään huolta, on yhteinen hyvinvointivaltio ja yhteinen koululaitos. Maailmalla taas koulujen väliset erot voivat olla suuret, hän sanoo.
– Monet asiat on mietitty pitkälle. On laadukas kouluruoka, kouluterveydenhuolto ja oppilashuolto.
Ja mikä tärkeintä: suomalainen koulu ei sulje pois ketään.
– Suomessa on yhä mahdollista heikollakin menestyksellä päästä lukioon ja ponnistaa sieltä yliopistoon tai ammattikoulusta ammattikorkeakoulun kautta yliopistoon.
Läpi yhteiskunnan
Lunabba on enemmän huolissaan niistä koululaisista, joilla menee oikeasti huonosti. Heitä ei yhdistä sukupuoli.
– Pitäisi laittaa sekä poikaryhmä että tyttöryhmä osiin ja paikantaa se kohdat, joissa kiikastaa.
Hän näkee heikosti menestyvien lasten ongelmien heijastuvan laajemmasta yhteiskunnallisesta kehityksestä.
– Tämä ei liity ainoastaan kouluun. Samankaltainen polarisaatiokehitys näkyy koko yhteiskunnassa ja liittyy esimerkiksi työttömyys- ja masennustilastoihin. Vaikuttaa siltä, että erityisesti pojat tippuvat niihin.
Lunabba sanoo, että suurta huolta ei pitäisikään kantaa koulutuksesta vaan sosiaalityöstä: siitä, miten hyvinvointia tuottavat instituutiot ja käytännöt saataisiin sellaisiksi, että myös pojat hyötyisivät niistä ja käyttäisivät niitä.
Hän arvioi, että nyt eletään aikaa, jolloin lapsista yksilöinä pidetään paremmin huolta kuin koskaan, mutta samaan aikaan kollektiivisesti lapsista säästetään.
– Varustamme lapset leluilla ja turvallisuusmekanismeilla, mutta säästämme kasvattamalla opetusryhmiä ja perustamalla keskuskeittiöitä. Kollektiiviselle lapselle ei anneta samaa arvoa kuin aiemmin.
Samaan aikaan yhteiskunta vaatii perheeltä yhä enemmän.
– On tullut normi siitä, että vanhempien pitää osallistua lastensa koulunkäyntiin. Se on sinänsä hyvä asia, mutta jos lapsella ei ole vanhempia, jotka auttavat läksyissä, patistavat, osallistuvat kehityskeskusteluihin ja muihin koulun tilaisuuksiin, nostetaan koulussa herkästi kädet ilmaan ja sanotaan ettei voida tehdä mitään, hän sanoo.
– Tämä on uutta suomalaisessa kouluinstituutiossa. Täällä on oltu hyviä ruokkimaan, jossain määrin vaatettamaan ja ennen kaikkea kouluttamaan ihan jokainen. Mutta nyt ollaan tilanteessa, jossa kaikkien pitäisi olla hyviä, jotta sofistikoitu järjestelmämme toimii.
Tavallinen poika unohtui
Lunabba arvelee, että on iso joukko miehiä ja poikia, jotka eivät tunnista itseään median luomasta poikien rappiotilasta.
– Toki on poikia, joilla on vaikeuksia koulussa, mutta että olisi kauttaaltaan epäonnistuttu poikien kanssa, on aika lailla vääristelevä kuva.
Hän on huomannut, että syytä pyritään kaatamaan julkisen sektorin naistyöntekijöiden – opettajien – niskaan.
– Ikään kuin nämä olisivat lyöneet hynttyyt yhteen konspiratoorisessa mielessä ja olisivat välinpitämättömiä tämäntyyppisten tasa-arvokysymysten suhteen, hän kuvailee.
– Ei kuitenkaan ole viitettä siitä, että pojat olisivat hämmennyksissään ja peloissaan koulussa siksi, että siellä on niin paljon naisia. Ei edes ole tieteellistä näyttöä siitä, että opettajan sukupuoli vaikuttaisi koulumenestykseen.
Ei nyt vain kiinnosta
Osalla pojista menee kuitenkin huonosti koulussa Lunabba pohti tutkimustaan tehdessään, että poikien ongelmat mielletään usein lähestulkoon luonnonlaeiksi.
– Ajatellaan, että pojat on poikia eikä poikia nyt vain kiinnosta koulu. Poikien huolestuttaviakin piirteitä selitetään luonnollisuudella.
Se näkyy esimerkiksi siinä, että vaikka poikien lukutaidosta ollaan huolissaan, ei ole ilmennyt mitään sukupuolispesifiä ja innostunutta projektia, joka kannustaisi poikia lukemaan.
Kuva pojasta on kaiken kaikkiaan kapea. Lunabba sanoo näyttävän siltä, että tavallinen poika on ihan muuta kuin tyypillisenä pidetty poika. Niiden poikien, jotka eivät mahdu urheilujoukkueisiin ja mopokerhoihin, voi olla vaikea löytää paikkaansa. Yksinäisyys, kiusaaminen, seksuaali- ja sukupuoli-identiteetit ovat asioita, joiden ei mielletä koskevan poikia.
Tutkimusten mukaan koulussa huomio jakaantuu epätasa-arvoisesti eri oppilaille. Lunabba muistuttaa suuresta keskiryhmästä, joka on unohtunut.
– Omassa tutkimuksessani havaitsin, että hiljainen tyttö ikään kuin sulautuu seiniin, mutta hiljaiset pojat ovat sen verran poikkeuksellinen ilmiö, että kaikki koulun oppilaat ja opettajat usein tietävät, keitä he ovat.
Hiljainen poika ei ole näkymätön.
– Näkymättömiä poikia ovat tavalliset pojat, joilla oletetaan menevän ihan hyvin. He eivät tee numeroa itsestään eivätkä häiriköi, mutteivät myöskään ole hiljaisia.
Tiedoissa on iso aukko sen suhteen, mikä näitä poikia motivoi ja millaista huomiota he tarvitsisivat. He eivät välttämättä sovi siihen lähestymistapaan, joka korostaa miehekkyyttä, urheilullisuutta ja pelejä.
– Tämä iso keskiryhmä jää kuulematta. Se aiheuttaa ikävän olettamuksen, että tyypillinen poika olisi kouluvastainen lukutaidoton häirikkö. Tosiasiassa se tavallinen poika ei todennäköisesti mahdu ollenkaan tähän muottiin.
Tavalliseksi mielletty maskuliininen poika on tuttu käsite jo 40-luvun tutkimuksista: kouluvastaiset jätkät olivat sankarillisia, lukutoukat epäilyttäviä hahmoja.
– Meillä ei ole mitään positiivista sanaa koulussa hyvin menestyvälle pojalle, ei tosin tytöllekään. Ovat hikareita ja lukutoukkia.
Resurssien leikkaukset iskevät heikoimpiin
Tutkimustieto kertoo, että huonosti koulussa menestyvät pojat kärsivät isoista opetusryhmistä ja pienistä resursseista.
– Jos halutaan kiriä poikien ja tyttöjen väliä umpeen, koulua pitää resurssoida paremmin, jotta ne pojat nousisivat, jotka vetävät koko poikaryhmän tuloksia alaspäin, Lunabba sanoo.
Sama koskee koulupudokkaita. Heistä suurin osa on poikia.
– Yhteiskunnassa ei kuitenkaan tunnu olevan suurta hinkua panostaa pudokkaisiin. Ei ole ohjattu selkeästi politiikalla rahaa ehkäiseviin mekanismeihin kuten ryhmäkokoihin tai matalan kynnyksen apuun.
Lunabba muistuttaa myös siitä, että viime ja tällä hallituskaudella on säästetty koulutuksesta.
– Otetaan käyttöön hieno uusi opetussuunnitelma, mutta samaan aikaan kouluissa säästetään ja kasvatetaan opetusryhmiä. Ne ovat säästötoimia, joilla ei ole kansan mandaattia. Peruskoululla on vankka kannatus mutta se ei näy politiikassa.
Resurssien ja ryhmäkokojen lisäksi Lunabba painottaa oppilaan ja koulun aikuisten välistä suhdetta.
– Jos aikuiset tuntevat oppilaat, he näkevät jo aikaisessa vaiheessa, jos ongelmia on tulossa. Nyt kuitenkin hienovaraisen huomaamisen sijaan käytössä on systeemi, joka perustuu diagnooseihin ja poissaolojen laskemiseen. Odotetaan, kunnes poissaoloja on riittävästi ja numerot jo pudonneet.
Hän kehottaa koulun aikuisia käyttämään tunneälyään ja kertoo tutkimukseensa haastattelemastaan pojasta, joka häiriköi maantiedon tunnilla, mutta käyttäytyi hyvin matematiikan tunnilla.
– Poika kertoi, että matematiikanopettaja edellytti hänen istuvan edessä. Maantiedon opettaja ei välittänyt. Poika sai rauhassa alisuoriutua. Sitä ei pidetty ongelmana.