Horisontti
Suomessa luovuttiin 1970-luvulla kansakouluun ja oppikouluun jakautuvasta rinnakkaiskoulujärjestelmästä ja luotiin kaikille yhteinen kunnallinen oppivelvollisuuskoulu, yhdeksänvuotinen peruskoulu. 2.12.2017 Turun yliopistossa poliittisen historian alalla väitellyt VTM, KM Ville Okkonen tutki väitöskirjassaan tätä koulutuksellista murrosta ja erityisesti peruskoulun vastustamisen syitä ja keinoja.
Okkonen kuvaa 60–70-lukujen taitteen aikaa Suomen poliittisessa elämässä sosialismin ja markkinatalouden vastakkainasettelun ajaksi. Vasemmisto oli vahvistunut ja SKDL:n tultua salonkikelpoiseksi muodosti se SDP:n ja keskustan kanssa vuodesta 1966 eteenpäin useita kansanrintamahallituksia. Okkosen mukaan oikeistopuolueissa tämä kehitys tulkittiin ikään kuin uusina vaaran vuosina. Koettiin, että Suomi on ajautumassa kohti sosialismia, ja isänmaa sekä perinteiset suomalaiset arvot ovat uhattuina.
Peruskoulun tehtävänä oli taata mahdollisuuksien tasa-arvo.
Okkonen esittää peruskoulu-uudistuksen poliittisena taistelukenttänä, jossa hegemonisen asemansa menettänyt oikeisto pyrki viimeiseen asti puolustamaan yksityisoppikouluja vasemmistovaaralta. Perinteisesti vahvan suomettumistulkinnan rinnalle Okkonen haluaa tuoda hienosyisemmän näkemyksen Suomen sisäisistä kulttuuri- ja yhteiskuntapoliittisista kamppailuista, jotka määräsivät yhteiskunnallisia uudistuksia.
Okkonen katsoo, että peruskoulu toteutui, koska vasemmistolla ja keskustapuolueella oli siitä riittävän yhtenäinen käsitys. Peruskoulu oli osa laajempaa vero- ja sosiaalivaltion rakentamisen projektia. Sitä oli pohjustanut suurten ikäluokkien kouluttaminen, mikä oli tehnyt Suomesta koulutusyhteiskunnan. Oppikouluista oli tullut enemmistön kouluja, mikä oli poistanut niiden elitistisen maineen.
Kansainvälisestä kehityksestä otettiin mallia, ennen kaikkea Ruotsista. Jo 60-luvulla peruskoulua puolusteltiin uudistuksena, jonka avulla pärjäämme kansainvälisessä kilpailussa. Koulutuksen laajentaminen keräsikin paljon kannatusta, mutta peruskoululla oli myös epäilijänsä.
Vasemmistolle peruskoulu oli hanke, joka tähtäsi yksilön vapauttamiseen perhetaustan, asuinpaikan ja muiden sosiaalisten rajoitteiden vaikutuksesta. Tärkeäksi nähtiin, ettei lapsia liian nuorena jaeta erilaisille koulupoluille. Peruskoulun tehtävänä oli taata mahdollisuuksien tasa-arvo.
Oikeistossa ”monopolikouluksi” nimetty peruskoulu nähtiin tasapäistävänä, vaikeuttavan lahjakkaiden oppilaiden etenemistä opinnoissaan ja vähentävän yhteiskunnan moniarvoisuutta. Koulu koettiin perheasiaksi, joka oli muuttumassa vasemmistopropagandan välineeksi.
Myöhemmin niin sanottua Pirkkalan monistetta käytettiin tästä esimerkkinä, vaikka todellisuudessa opettajakunta oli yleisesti katsottuna porvarillista. Helsingin Suomalaisessa yhteiskoulussa pelättiin peruskoulua, joka ”syytää alaluokille haagalaisia huligaaneja, jotka toisivat mukanaan tappeluja ja tupakanpolttoa”.
Kun peruskoulu meni läpi, kiistakysymykseksi nousi yksityisoppikoulujen asema. Kiistan analyysi on Okkosen väitöskirjan keskiössä. Yksityisoppikoulujen tuli toimia osana peruskoulujärjestelmää joko siten, että ne sulautuivat osaksi kunnallista peruskoulua tai toimimalla peruskoulun tehtävää toteuttavina korvaavina kouluina.
Oikeisto puolusti yksityisoppikoulujen itsenäisyyttä vetoamalla omaisuudensuojaan ja vanhempien oikeuteen valita lapsilleen sopiva koulutus. Näiden oikeuksien puolustamiseen oikeisto valjasti niin ihmisoikeudet, perustuslain kuin oikeuskanslerinkin.
Suurin osa yksityisoppikoulujen varallisuudesta oli kertynyt valtionavuista, joten omistusoikeuskysymys ei lopulta muodostunut todelliseksi ongelmaksi. Yksityisoppikouluja ei myöskään pakotettu kunnallistamiseen. Suurin osa yksityisoppikouluista valitsi kuitenkin kunnallistamisen, sillä siihen liittyi taloudellinen porkkana.
Puolustuskannalle joutuneita yksityisoppikouluja tukivat Yksityisoppikoulujen liiton ja kokoomuksen lisäksi tarkoitusta varten perustettu Vapaan koulutuksen tukisäätiö, joka ei kuitenkaan saanut juuri tukea elinkeinoelämältä. Yksityisoppikouluväki epäonnistui tavoitteissaan.
Peruskoulu-uudistus ei kokonaan poistanut rinnakkaiskoulujärjestelmää. Toisella asteella erillinen ammattikoulu ja lukio säilyivät. Vuoden 1971 koulutuskomitea esitti pidennettyä peruskoulua, jonka mukana rinnakkaisjärjestelmä poistuisi. Ruotsissa toisen asteen yhtenäiskoulumalliin siirryttiin 70-luvulla.
Okkonen ei juuri viittaa komitean esityksestä käytyyn keskusteluun ja tästä olisikin mielenkiintoista saada uutta tietoa. Voisiko sanoa, että peruskoulu-uudistus jäi Suomessa kesken? Millainen vaikutus oikeistolaisella vastarinnalla oli siihen, että toisen asteen rinnakkaiskoulujärjestelmä ja ylioppilastutkinto säilyivät?
Tämän päivän koulutuspoliittisessa keskustelussa 70-luvun jakolinja näkyy edelleen esimerkiksi siinä, miten kokoomuslainen opetusministeri haluaa sementoida ylioppilastutkinnon aseman korkeakoulujen valintaperusteena. Tämä vahvistaisi sitä, mitä oppikouluväylästä jäi jäljelle suomalaisessa koulutusjärjestelmässä.
Kirjoittaja on kasvatustieteiden alan väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja aineenopettaja.