Pääministeri Juha Sipilä lupasi panna Suomen kuntoon, leikkaamalla hyvinvointipalvelujen, koulutuksen ja tutkimuksen rahoitusta neljällä miljardilla eurolla sekä alentamalla työvoimakustannuksia.
Suomen talous kääntyi kuitenkin kasvuun jo ennen kuin hallituksen uhkailujen ja kiristyksen tuloksena syntynyt kustannuskilpailukykysopimus oli ehtinyt astua voimaan.
Tämän vuoden aikana kokonaistuotannon kasvu on kiihtynyt maailmantalouden noususuhdanteen piristämän vientikysynnän ansiosta ja EU-komission tuoreen ennusteen mukaan Suomen talous kasvaa lähivuodet euroalueen keskiarvoa nopeammin.
”Suomessa kuten useimmissa EU-maissa on harjoitettu väärään diagnoosiin perustuvaa kotimaista kysyntää leikkaavaa talouspolitiikkaa.”
Lähivuosien lupaavista talousnäkymistä huolimatta, hallitusohjelman tavoite työllisyysasteen nostamisesta 72 prosenttiin mennessä vuoteen 2019 mennessä on karannut käsistä.
Heikon työllisyyskehityksen ja julkisen sektorin rahoituksen kestävyyttä nakertavien veronalennusten johdosta myös hallitusohjelman keskeinen tavoite valtion velan kasvun pysäyttämisestä on jäämässä pelkäksi haaveeksi. Ruotsissa työllisyysaste on sen sijaan noussut ennätyslukemiin ja julkisen talouden alijäämä vaihtunut reippaaksi ylijäämäksi.
Vuonna 2014 valtaan nousseen punavihreän hallituksen aikana talous on kasvanut kohisten. Ruotsiin on syntynyt 200 000 uutta työpaikkaa ja työllisyysaste on noussut EU-maiden korkeimmaksi.
Ruotsissa laajaa julkista sektoria ei ole pidetty talouden suorituskykyä heikentävänä taakkana kuten Suomessa, vaan hyvinvoinnin kasvun kivijalkana. Tämän johdosta punavihreä hallitus on panostanut hoitoon, hoivaan, koulutukseen ja tutkimukseen. Samaan aikaan se on kuronut umpeen porvarihallitusten jälkeensä jättämän julkisen talouden kestävyysvajeen kiristämällä verotusta ja karsimalla tehottomia yritystukia.
Talutusnuorassa kulkeminen tuli kalliiksi
Suomen ja Ruotsin taloudet kasvoivat 1990-luvun puolestavälistä finanssikriisin puhkeamiseen asti tasatahtia. Sen jälkeen Suomella on mennyt selvästi Ruotsia huonommin.
Sipilän hallituksen mukaan Suomen talouden kasvun pysähtyminen johtui liian suureksi paisuneesta julkisesta sektorista ja kustannuskilpailukyvyn rapautumisesta.
Ruotsin toimihenkilöiden keskusjärjestö TCO:n ekonomisti Göran Zettergren on eri mieltä. Hänen mukaansa Suomen talouden lamaantumisen syynä ei ollut sen enempää ay-liikkeen ulosmittaamat ylimitoitetut palkankorotukset, kuin joutenoloon houkutteleva sosiaaliturva, kuten Sipilän hallitus väittää, vaan finanssipolitiikan epäonnistuminen.
– Suomessa kuten useimmissa EU-maissa on harjoitettu väärään diagnoosiin perustuvaa kotimaista kysyntää leikkaavaa talouspolitiikkaa, Zettergren linjaa.
Hänen mukaansa Ruotsin ja Suomen taloudet ovat kärsineet pitkälti samalla tavalla leikkauspolitiikan aiheuttamasta vientikysynnän supistumisesta, mutta Suomessa vyönkiristyspolitiikka vietiin pidemmälle kuin Ruotsissa.
Zettergren muistuttaa, että Suomi noudatti orjallisesti Saksan vaatimaa talouskuripolitiikkaa ja joutui maksamaan siitä kovan hinnan. Hänen mukaansa Ruotsin talous selviytyi eurokriisistä Suomea pienemmin vaurion ennen kaikkea reaaliansioita nostavien työehtosopimusten ja veronalennusten ansiosta.
– Palkkojen nousu ja veronkevennykset kasvattivat kotimaista kysyntää ja kannattelivat Ruotsin taloutta kriisin aikana.
Zettergren painottaa, että porvarihallitusten toteuttamat massiiviset ansiotuloverojen kevennykset ajoittuvat nappiin sattumalta. Hänen mukaansa kyse oli niin sanotusta vahinkoelvytyksestä, sillä veronalennusten tarkoituksena ei ollut suhdanteitten tasaaminen, vaan työvoiman tarjonnan lisääminen.
– Ensimmäiset ansiotuloverojen kevennykset rahoitettiin työttömyys- ja sairausvakuutuksen päivärahoja leikkaamalla. Sen jälkeen toteutettuja veronalennuksia ei rahoitettu lainkaan, minkä johdosta julkiseen talouteen syntyi rakenteellinen alijäämä.
Ruotsin työttömyysaste oli porvarihallituksen valta-kauden loppusuoralla selvästi korkeampi kuin sen alussa.
”Työnlinja” toimii vain teoriassa
Sipilän hallituksen työllisyyspolitiikka on kopioitu suoraan vuoden 2014 valtiopäivävaaleissa rökäletappion kärsineen Ruotsin porvariallianssin niin kutsutusta ”työlinjasta”. Sen kovan ytimen muodostivat ansiotuloverojen keventäminen, työttömyys- ja sairausvakuutuksen korvausten heikentäminen ja niiden saantiehtojen kiristäminen.
”Työlinja” perustui oletukseen, jonka mukaan ankara verotus ja avokätinen hyvinvointivaltio olivat tehneet sosiaalitukien varassa elämisen monille työntekoa houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi. Tämän analyysin pohjalta tuloeroja työssäkäyvien ja sosiaalitukien varassa elävien välillä alettiin kasvattaa tietoisesti.
Taloudellisten kannustimien vahvistamisen lisäksi porvarihallitukset pyrkivät lisäämään työllisyyttä muun muassa velvoittamalla työttömät hakemaan myös koulutustaan vastaamattomia töitä koko maasta.
Samalla ”työhaluttomia” työnhakijoita ryhdyttiin puskemaan työmarkkinoille tehostamalla työttömyysvakuutuksen ja sosiaalietuisuuksien varassa elävien velvoitteita ja valvontaa.
Työttömien aktivoimiseksi kehitettiin kolmesta jaksosta koostuva työ- ja kehitystakuuohjelma. Suuri osa näistä aktivointitoimista ulkoistettiin voittoa tavoitteleville yrityksille, mikä antoi helppojen voittojen toivossa aktivointimarkkinoille hakeutuneille onnenonkijoille tilaisuuden vuolla kultaa veronmaksajien rahoista.
Ruotsin ”työlinjan” Suomeen kopioimisen puolesta kampanjoinnin aloitti vuonna 2012 Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtajaksi demarien mandaatilla valittu ekonomisti Juhana Vartiainen. Hänen mukaansa Ruotsi oli pärjännyt Suomea paremmin siksi, että siellä kipeät mutta välttämättömät rakenteelliset uudistukset oli tehty ajoissa.
Vartiaisen tarina Ruotsin porvarihallituksen uudistusten työllisyyttä luovasta taikavoimasta perustui kuitenkin pelkästään teoreettisten mallilaskelmien pohjalta tehtyihin ennusteisiin. ”Työlinjan” todellisista tuloksista kertovat työllisyystilastojen kylmät faktat sen sijaan paljastavat, että Ruotsin työttömyysaste oli porvarihallitusten kahdeksan vuotta kestäneen valtakauden loppusuoralla selvästi korkeampi kuin sen alussa.
Työttömien kepittämien ei kannata
– Työntarjontareformien vaikutuksia on kartoitettu melko kattavasti. Empiiriset näytöt työttömyysturvan heikentämisen työllisyyttä lisäävistä vaikutuksista kuitenkin puuttuvat, toteaa alan tutkimusta kartoittaneen raportin kirjoittanut Zettergren.
Hänen mukaansa ”työpolitiikka” perustui virheelliseen analyysiin, jonka mukaan työttömyys johtuu työttömien työhaluttomuudesta eikä riittämättömästä työvoiman kysynnästä.
Ruotsissa työttömien taloudellisen turvan heikentämiseen ja muihin keppikannustimiin perustuvasta työllisyyspolitiikasta on luovuttu. Punavihreähallitus on korottanut työttömyyspäivärahaa, lisännyt työvoimapolitiikan resursseja ja panostaa voimakkaasti alueellisen ammattiin suuntautuvan koulutuksen tarjonnan laajentamiseen ja laadun parantamiseen.
Käytännössä se merkitsee paluuta Ruotsin perinteiseen, aktiiviseen työmarkkinapolitiikkaan, jonka keskeisenä ajatuksena on työttömien osaamisen päivittäminen työmarkkinoilla vaadittavia taitoja vastaaviksi. Näillä keinoin kasvualoille on saatu nopeasti ammattitaitoista työvoimaa, mikä puolestaan on luonut edellytykset korkealle työllisyysasteelle.
– Monilla aloilla on jo nyt huutava pula työvoimasta. Suurella osalla työttömistä ei kuitenkaan ole avoimina oleviin työpaikkoihin vaadittavia taitoja.
Zettergrenin mielestä vaikeasti työllistettävien työmarkkinoille takaisin tuuppaamiseen ei ole helppoja ratkaisuja. Siihen auttaa vain koulutus ja työttömien hyvinvoinnista huolehtiminen.