Lehtikuva/Martti Kainulainen

Suomenkaan sodat 1939–1944 eivät olleet jatkuvaa sankarilaulua, vaan suurelta osin inhottavaa ja rumaa toimintaa.Juttu on julkaistu Kansan Uutisissa 5.12.2008.

Itsenäisyyspäivän vietto Suomessa on joka vuosi sotaisaa hommaa. Verellä lunastettua itsenäisyyttä muistellaan juhlapuheissa, televisiossa ja paraateissa kautta maan. Yleensä sota on vastenmielinen asia, mutta Suomen käymät talvi- ja jatkosota olivat jaloja taisteluita puhtaan asian puolesta.

Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Ruma sota (Johnny Kniga 2008) tuo esiin ilmiöitä, jotka sotahistorioista yleensä puuttuvat. Myös Suomen sodat olivat raakoja ja inhottavia – samalla tavalla rumia kuin sodat aina ja kaikkialla, moniääninen teos osoittaa.

Miehistölle ja suurelle yleisölle valehdeltiin surutta mielialan ylläpitämiseksi. Nuorten miesten kuolemiin suhtauduttiin kuin korkeammille voimille uhraamiseen. Sotaan muutenkin kuuluva väkivalta nousi raakuutena uusiin mittasuhteisiin. Sotaa käytiin juovuksissa ja huumeiden vallassa. Toista mieltä ei saanut olla. Toisinajattelijat pantiin vankilaan ja osa ammuttiin.

Talvi- ja jatkosodassa kuoli 90 000 ja haavoittui lähes 200 000 suomalaista.

Normista poikenneiden kokemukset kuuluviin

Ruma sota -projektiin osallistuneet tutkijat eivät ole lähteneet selvittämään taas kerran sitä, mitä sodassa suurina linjoina tapahtui. He hakivat vastausta kysymykseen, miltä sota tuntui. Näkökulma on jäänyt vähälle huomiolle, koska kirjan toimittajien mukaan sotahistorian tulkintavaltaa käyttäneiden tausta on usein maanpuolustuksellinen. Lasten, nuorten, naisten, toisinajattelijoiden ja yleensä normista poikenneiden mielipiteet eivät ole mahtuneet sankarillisuutta korostaviin kuvauksiin.

ILMOITUS

Vaikenemiseen tutkijat löytävät kaksi muutakin selitystä. Sotaa kritisoiva leimautuu edelleen helposti epäisänmaalliseksi 1970-luvun taistolaisvuosien perintönä. Ja nyt ollaan varpaillaan myös siksi, etteivät viimeiset sotaveteraanit tuntisi itseään loukatuiksi.

Kansallisesti eheyttävä selviytymistarina edellyttää kuitenkin myös torjuttujen kärsimysten ja sisäpoliittisten vääryyksien liittämistä sotahistoriaan, Näre ja Kirves vaativat.

”Tämä teos on kirjoitettu siksi, ettei sodan rumuus pääsisi suomalaisilta unohtumaan – sotaa ihannoivilla äänensävyillä kun voi olla taipumusta lietsoa uusia sotia.”

Ristiretkellä Karjalassa

Mitä tutkijat sitten viime sodista kertovat?

Suomen Akatemian tutkija Jenni Kirves murskaa heti alkajaisiksi puolustusvoimain [entisen] komentajan, amiraali Juhani Kaskealan toteamuksen siitä, ettei suomalainen sotapropaganda yltynyt omahyväiseksi yltiöisänmaallisuudeksi eikä sortunut alentamaan vihollisen ihmisarvoa. Varsinkin jatkosodan alussa suomalainen sotapropaganda teki molempia näistä.

Jenni Kirveen mukaan suomalainen propaganda ei ollut samanlaista aivopesua kuin natsi-Saksassa. Suomalaisessa propagandassa ei niinkään muokattu mielipiteitä itse tuotetulla materiaalilla, vaan estettiin sopimattomana pidettyjen tietojen tuleminen julki. Näin tehtiin esimerkiksi syksyllä 1942, jolloin huomio Saksan epäonnistumisesta Stalingradissa käännettiin pois sadonkorjuu- ja mottitalkoilla.

Jatkosota haluttiin Suomessa esittää ristiretkenä. Marsalkka Mannerheim puhui miekantuppipäiväkäskyssään ”pyhästä maasta”, mikä loi ainakin työväestön mieliin vastenmielisen kuvan koko hyökkäyksestä. Se koettiin ”herrojen sodaksi”, kuten Olavi Paavolainen kuvaili.

Koska oltiin oikeutetulla ristiretkellä, ei suomalaisten sotatoimien siviiliuhreista Neuvostoliitossa saanut kirjoittaa. Sitä piti painottaa, että valloitetut alueet olivat Suomelle tärkeitä paitsi puolustuksellisista, myös taloudellisista syistä. Kansatieteilijä Sakari Pälsi esitti Suur-Suomi-kirjassaan Voittajien jalanjäljissä maan kuuluvan suomalaisille niin pitkälle kuin kunnon saunoja riittää.

Propaganda ärsytti rintamalla

Vihollisen ihmisarvoa suomalaispropaganda alensi esimerkiksi pitämällä heitä ali-ihmisinä ja vertaamalla venäläisiä eläimiin. Suomalaisen luoman viholliskuvan perusteella venäläiset olivat niin alkoholisoituneita, että jo 2–3-vuotiaat paitaressut istuivat likaisella lattialla votkamuki kourassaan. Itse asiassa venäläiset jopa pyrkivät suomalaisten sotavangeiksi päästäkseen inhimillisempiin oloihin, väitettiin.

Vasta syksyllä 1943, kun häviö jo häämötti, päämajan tiedotusosasto antoi ohjeen, jolla kiellettiin vihollisen asiaton halveksunta.

Kuten Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta kaikki ovat oppineet, herätti ilmiselvä ja jopa lapsellinen propaganda enemmänkin suuttumusta sotilaiden parissa. Tiedotuskomppanioiden miehiä halveksittiin ja heidän epäiltiin keksineen kirjoittamansa jutut.

Nuorisolle kuului uhrautua

Sota-ajan tunneperintöä Helsingin yliopistossa tutkiva Sari Näre kirjoittaa lapsista ja nuorista sukupolviväkivallan uhreina.

Hänen mukaansa äideillä oli Suomessa muihin Euroopan maihin verrattuna erityinen rooli sotilaiden uhraamisessa jalolle asialle. Tämä saattoi liittyä vuoden 1918 tapahtumiin, joita nuorilla uhreilla talvi- ja jatkosodassa sovitettiin.

Uhrimielisyyteen nuoria oli kasvatettu koko 1930-luku erilaisissa militaristisissa hankkeissa. Sodissa sekä pojat että tytöt sitten kohtasivat kuoleman. Pojat kaatuivat rintamalla ja nuoret tytöt valmistelivat ruumiit haudattaviksi.

Sukupolviväkivallalla Sari Näre tarkoittaa juuri sitä, että vanhempi sukupolvi militarisoi ja asettaa nuoremman alttiiksi kuoleman vaaralle.

Erityisesti verta, vihaa ja uhrimieltä itäistä naapuria vastaan saarnasi 1930-luvun Suomessa pappien miehittämä IKL. Sen puheet olivat niin hurjia, että puoluetta arvosteltiin sotapsykoosin synnyttämisestä nuorison keskuuteen paljon ennen talvisotaa. Kansanedustaja Elias Simojoki vastasi syytökseen IKL:n juhlassa vuonna 1935 näin:

”Tällä hetkellä pelätään suuresti nuorison fascistisoitumista. Jos fascismilla tarkoitetaan sitä kansallista herätystä, joka on ruvennut taistelemaan kansallisen valtion puolesta, onkin syytä pelätä nuorten fascistisoitumista.”

Simojoen mukaan liikkeen tärkein tehtävä oli voittaa työväestön sielu takaisin isänmaalle eikä mikään uhraus ollut liian suuri siinä taistelussa.

Uhrautuminen isänmaan hyväksi merkitsi myös sitä, etteivät äidit saaneet surra liikaa lapsiaan, lapset isiään. Eloon jääneiden piti olla kiitollisia, että saadaan elää vapaassa Suomessa.

Poliittisten vankien vaiettu kohtalo

Vähän tutkittuihin asioihin Ruma sota -hankkeen tutkijat lukevat myös poliittisten vankien kohtelun 1930-luvun ja sotavuosien Suomessa. Aiheesta on julkaistu muutamia entisten vankien muistelmateoksia, mutta ei kokonaisesityksiä.

Edes vastarintaliikkeeseen osallistuneiden tai salaisen poliisin kortistoihin joutuneiden määrästä ei ole yhtenäistä käsitystä. Vastarintaliikkeeseen osallistuneita oli 4 000–400 000 riippuen siitä, kuka arvion esittää.

Sari Näre tukeutuu artikkelissaan Turvasäilöön ja keskitysleirille pitkälti Nestori Parkkarin kahteen muistelmateokseen, jotka ilmestyivät 1950- ja 60 -luvuilla. Parkkarin mukaan poliittisista syistä tuomittuja oli vuonna 1930 noin tuhat ja seuraavan viiden vuoden aikana noin 3 000. Sotien aikana turvasäilöön otettuja kommunisteja ja muita sodan vastustajia oli satoja. Tarkkoja lukuja pidätetyistä ei ole.

Muistelmissaan poliittiset vangit katsoivat joutuneensa vangituiksi näkemyksistä, joita myöhemmin kutsuttiin Paasikiven-Kekkosen linjaksi.

Tammisaari kuin Abu Ghraib

Nestori Parkkari pidätettiin kommunistilakien nojalla jo 1930-luvulla ja passitettiin Tammisaaren pakkotyöleirille. Leiriä nimitettiin vankien keskuudessa Tammisaaren yliopistoksi, koska se vain vahvisti kommunistien vakaumusta, sillä vankeusaika käytettiin ideologian opiskeluun.

Turvasäilöön Parkkari pidätettiin syyskuussa 1940, kun jatkosotaan valmistauduttaessa kommunisteja alettiin vangita. Siis melkein vuosi ennen sotaa.

1930-luvulla kommunisteja kohdeltiin Tammisaaressa samaan tapaan kuin irakilaisia Abu Ghraibin vankilassa 70 vuotta myöhemmin. Vankien huono kohtelu johti syömälakkoon, jota viranomaiset mursivat pakkosyötöllä. Kumiletku työnnettiin nenään ja sen kautta kaadettiin maitoa. Monella maito meni kuitenkin mahan sijasta keuhkoihin ja he kuolivat” keuhkotulehdukseen.” Tällä tavalla pahoinpideltiin arviolta 70 vankia.

Suuri osa sotien aikana vangituista kuului toukokuussa 1940 perustettuun Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraan, johon liittyi muutamassa kuukaudessa 40 000 jäsentä. Seura lakkautettiin tuomioistuimen päätöksellä saman vuoden joulukuussa.

Jatkosotaan pitkä valmistautuminen

Poliittiset vangitsemiset käynnistyivät syksyllä 1940 yhtä jalkaa Suomen ja natsi-Saksan yhteistyön tiivistymisen kanssa. Vähän ennen jatkosodan alkua satoja toisinajattelijoita suljettiin Köyliön työleiriin alkeellisiin oloihin. Kuvaukset oloista poliittisten vankien keskitysleireissä ovat kuin natsien vastaavilta, jos ei puhuta tuhoamisleireistä. Nälkiinnyttäminen ja sairastuttaminen vei vankien ajatukset pois epäilyttävästä toiminnasta.

Syksyllä 1944 eri vankiloista vapautui tiettävästi 731 poliittista vankia. Jatkosodan aikana tilastoitiin nälkään kuolleeksi 27 vankia ja mahdollisesti nälkään kuolleeksi 14 tapausta.

Sari Näre kirjoittaa poliittisten vankien pidätysten melkein vuotta ennen jatkosotaa kertovan valtiojohdon kaksoisstrategiasta: kansalle luotiin vaikutelma jatkosodan puolustuksellisesta luonteesta, mutta käytännössä valmisteltiin hyökkäystä, jos saksalaisten eteneminen itärintamalla sen vain sallii.