Anniina Mannila

Äärioikeisto on onnistunut kaappaamaan kansakunnan ja valtion symboleja omaan käyttöönsä. Meidän muiden tehtävä on pitää ne yhteisinä ja avoimina, painottaa historioitsija Ville Kivimäki.

Nationalismin hiipumista on ennustettu jo ainakin toisen maailmansodan päättymisestä saakka, mutta edelleenkään se ei ole millään muotoa menneisyyttä, korostaa historiantutkija Ville Kivimäki. Hän alkaa ensi vuoden alussa johtaa Eletty kansakunta -tutkimusryhmää, joka on osa silloin aloittavaa Suomen Akatemian uutta kokemushistorian huippuyksikköä Tampereen yliopistossa.

Ihmisten kiinnittymisessä kansallisvaltioon ja kansakuntaan on Kivimäen mukaan paljon historiallista jatkuvuutta.

– Yksi keskeinen tekijä useimmissa maissa on kieli. Ihmiset kasvavat kansakuntaan kiinni kielen kautta, poliittisesta suuntautumisesta riippumatta, Kivimäki sanoo.

”Positiivisen isänmaanrakkauden ohella hyvin poissulkeva nationalismi on palannut voimakkaasti politiikan kentälle.”

Kielellisen samaistumisen ei kuitenkaan pitäisi merkitä muiden kielellisten ryhmien ulossulkemista. Kivimäki onkin pannut tyytyväisenä merkille, että osana Suomi 100 -juhlavuoden opetusta hänenkin lapsensa koulussa on paneuduttu maamme kielivähemmistöihin.

– Se on positiivista identiteetin rakentamista, että tämä on meidän yhteinen maamme.

ILMOITUS

Järjestötoiminnan rooli pienentynyt

Kielen lisäksi Suomessa ovat Kivimäen mukaan voimissaan muutkin perinteiset kansakunnan rakentamisen instituutiot. Niistä yksi on juuri koulu.

– Siellä tarjotaan aina uudelle sukupolvelle kansallisia historioita, kertomuksia, valmiita kokemuksia, jotka oppilaat ottavat kantaakseen.

– Myös yleinen asevelvollisuus on edelleen hyvin vahva sosiaalistava kokemus nuorille miehille ja nykyään osalle naisistakin.

Kirkon rooli on sen sijaan heikentynyt, ja se kiinnittyy tänä päivänä enemmän kansalaisyhteiskuntaan kuin valtioon.

Huomattava ero aikaisempaan on Kivimäen mukaan myös se, että entistä harvempi kasvaa kansakuntaan kiinni poliittisten järjestöjen kautta.

– Esimerkiksi työväenliikkeen laaja järjestökenttä on sosiaalistanut ihmisiä osaksi yhteiskuntaa, ja siinä on saattanut kulkea kehdosta hautaan. Se on kuihtunut, ja ihmiset hakevat identiteetin osasiaan enemmän muualta. He rakentavat suhdettaan kollektiivisiin symboleihin ja merkityksiin ilman välissä olevaa poliittisen toimijuuden perinnettä ja järjestötoiminnan kenttää.

Tämä on näkynyt identiteettipolitiikan, kuka minä olen? -tyyppisten kysymysten, korostumisena yhteiskunnallisten kysymysten ratkomisen sijaan.

Epävarmuus kääntyy vihaksi

Jälleen on noussut esiin myös kiihkokansallisuus.

– Positiivisen isänmaanrakkauden tai kieleen kiinnittymisen ohella hyvin poissulkeva nationalismi on palannut voimakkaasti politiikan kentälle Suomessa, Euroopassa, Yhdysvalloissa, Venäjällä, kaikkialla. Aiemmin sen luultiin jääneen 1920–40-luvuille, mutta nyt meillä on hyvin samanlaista puheenpartta käyttäviä ihmisiä kuin silloin, monen maan poliittisessa johdossakin.

Ilmiö yhdistetään usein maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden määrän kasvuun. Kivimäen mukaan he ovat kuitenkin pikemminkin joutuneet välikäteen. Taustalla vaikuttaa enemmän suomalaisten epävarmuuden tunteen lisääntyminen globalisaation ja työelämän pudotuspelin kovenemisen myötä, pelko viimesijaisten turvaverkkojen varaan jäämisestä ja niiden riittävyydestä.

– Ihmiset kokevat olevansa sellaisten asioiden armoilla, joihin eivät voi itse vaikuttaa. Ja siinä kohtaa on helppo mobilisoida turhautumista, joka kääntyy helposti vihaksi ja aggressiivisuudeksi.

Historiamme väkivaltaisia vaiheita tutkinutta Kivimäkeä huolestuttaa etenkin väkivaltaan vihjaavan retoriikan lisääntyminen.

”On ilmiöitä ja asioita, joissa ei voi aina hakeutua kuviteltuun keskipisteeseen.”

– Tämä sallii yhä enemmän puhetta väkivallasta, ja ihmiset yhä avoimemmin puhuvat väkivaltaisista fantasioistaan. Tästä tulee pahimmillaan kierre, jota on hyvin vaikea katkaista.

Sotasukupolvi rakensi hyvinvointivaltion

Eletty kansakunta -tutkimusryhmässä historian väkivaltakokemukset ovat keskeisessä osassa, muun muassa vuosi 1918 sekä talvi- ja jatkosota. Kivimäki on itse tutkinut talvi- ja jatkosodan veteraanien stressikokemuksia ja sodanjälkeistä traumojen käsittelyä. Hän sai Tieto-Finlandia-palkinnon aihetta käsittelevästä kirjastaan Murtuneet mielet vuonna 2013.

– Ihmisillä on hyvin voimakas tarve antaa koetulle väkivallalle jokin merkitys, joka antaa sille selityksen. Vuodelle 1918 on annettu näihin päiviin asti koko ajan uusia merkityksiä, samoin toiselle maailmansodalle. Tämä jatkuu, vaikka ei enää olisi ihmisiä, jotka ovat itse ne asiat kokeneet, Kivimäki pohtii.

Kun sotaveteraanien kunniaa haluttiin palauttaa 1980–90-luvun taitteen murroksesta alkaen, kuva heidän poliittisesta suuntautumisestaan samalla vääristyi, Kivimäki arvioi. Veteraanien perinnöllä alettiin perustella oikeistolaisia ja militaristisia pyrkimyksiä, vaikka veteraanit ovat olleet poliittisesti hyvin moninainen joukko.

– Aikaisemmin ymmärrettiin paremmin se, että sodassa oli tietyistä ikäluokista kaikki. Pienviljelijä- ja työläistaustaisiin perheisiin kuuluneet olivat jopa muita enemmän etulinjan tehtävissä ja joutuivat kaikkein pahimpiin paikkoihin.

Yksikään puolue ei voi Kivimäen mukaan omia veteraanien perintöä itselleen. Suurena poliittisena linjana sotasukupolven enemmistölle on ollut leimallista keskusta-vasemmistolaisuus.

– Jos halutaan yhdistää sotasukupolveen yksi poliittinen suurhanke, se on hyvinvointivaltion rakentaminen sodan jälkeen. Sen kokemuksellisena pohjana olivat omassa nuoruudessa sotavuosina koettu turvattomuus, rauhan arvostaminen ja yhteisvastuun merkitys.

Talvi- ja jatkosodan käsittelyssä itsenäisyyden juhlavuonna sotaa ei ole esitetty vain sankaritarinoina, Kivimäki kiittelee.

– On yritetty etsiä erilaisia ihmiskohtaloita, ja myös sodan traagisuus on ollut esillä.

Suomalaiset rasismia vastaan

Kivimäki aloitti opintonsa Joensuun yliopistossa vuonna 1996, jolloin Joensuussa herätti huomiota ja pelkoa väkivaltainen skinhead-liike

– Se näkyi voimakkaasti. Jotkut ystäväni eivät voineet liikkua lainkaan tietyillä alueilla ainakaan pimeällä.

Kaupungissa virisi kuitenkin vahva kansalaisliikehdintä ilmiötä vastaan. Myös yliopistolaiset olivat siinä keskeisesti mukana.

– Tekisi joensuulaisille paremmin oikeutta muistaa, miten yksilöt ja paikallinen kansalaisyhteiskunta spontaanisti toimivat äärioikeistolaista väkivaltaa vastaan.

Rasisminvastaiset mielenosoitukset ovat yleensä olleet isompia kuin äärioikeiston kulkueet, Kivimäki muistuttaa. Näin oli myös Kivimäen nykyisessä kotikaupungissa Tampereella tänä syksynä, kun uusnatsistinen Suomen vastarintaliike ja sen vastustajat järjestivät kumpikin oman marssinsa. Puhetta kahdesta ”ääripäästä” Kivimäki luonnehtii älyllisesti laiskaksi.

– Jos vastustaa väkivaltaista ideologiaa, jonka tarkoituksena on kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestelmämme sulkeminen, ihmisten rotuun perustuva syrjintä ja väkivallan käyttö, joutuu ääripään kirjoihin. Se on hyvin kummallinen ja lamaannuttava ajatus. Tulevaisuuden historioitsijat eivät päästä kaikkia tästä puhtain paperein. On ilmiöitä ja asioita, joissa ei voi aina hakeutua kuviteltuun keskipisteeseen.

Pidetään symbolit avoimina

Nationalistinen oikeisto on onnistunut omimaan yhteisiä kansallisia symboleja.

– Suomen lippu sinänsä on yhä kokoava symboli, mutta lippusymboliikka pukeutumisessa viittaa jo äärioikealle tai rajat kiinni -liikehdintään. Leijonavaakunasta, joka aiemmin liittyi lähinnä tasavallan presidenttiin, on tullut aggressiivinen symboli kaikkea toiseutta vastaan. Pilottitakin olkavarteen ommeltuna se yhdistyy väkivallan potentiaaliin.

Kivimäki toivoo, että symboleihin kiinnitettäisiin muissa poliittisissa liikkeissä ja yhteiskunnassa yleisemmin enemmän huomiota.

– Olisi tärkeää pitää yhteiset symbolit avoimina niin, että ne eivät ole poissulkevia vaan sitovat yhteen erilaisista taustoista tulevia, eri kieliä puhuvia ja eri poliittisia kantoja edustavia ihmisiä.

Vasemmiston piirissä on Kivimäen mukaan ollut selkäytimessä oppositioasenne kaikkea ”kansallista” kohtaan.

– Tälle on ymmärrettävät syynsä, mutta välillä toivoisi myös ylpeyttä saavutuksista ja osallisuudesta – siitä että suomalainen yhteiskunta on hyvin monessa suhteessa myös vasemmiston aikaansaannosta. Isänmaallisuuteen vetoavat kaikenlaiset helppoheikit ja myrkynkeittäjät, joten olisihan tässä paikka positiivisemmille käsityksille ja tunteille omaa maata kohtaan, Kivimäki ehdottaa.