Suomalaisvirolaisten juhlapuheiden käytetyin klisee lienee ilmaisu ”Suomen silta”. Se esiintyy jo Friedrich Reinhold Kreutzwaldin kokoamassa eepoksessa Kalevipoeg (1857–1861), mutta tunnetuksi sen varsinaisesti teki rakastettu runoilija Lydia Koidula runosikermällään vuodelta 1881 – tosin Koidulakin oli käyttänyt sitä eräässä runossaan jo vuonna 1869.

Sittemmin Suomen ja Viron suhteet ovat kokeneet moninaisia muutoksia: Siltoja on sekä rikottu että rakennettu. Aina välillä ruohonjuuritasonkin kulttuurisuhteet kukoistavat, mutta ei niistä juhlapuheissa yleensä ole tapana puhua. Tuskin Suomen ulkoministeriössä oltiin kovinkaan tietoisia siitä, että esimerkiksi Sielun Veljien keikka Tallinnan Linnahallissa vuonna 1986 jätti pitkäkestoisen ja edelleenkin kuuluvan jäljen virolaiseen rockiin.

Juhlapuheiden takana on se todellisuus, jossa kansamme arjessa kohtaavat. Juuri viime viikolla luin uutisia siitä, miten HK Scanin työntekijät Rakveressa, HK:n aikoinaan ostamassa entisessä jättimäisessä lihakombinaatissa, aloittivat työnseisauksen viime kuussa vahvistaakseen palkkavaatimuksiaan. Kolme työntekijää sai heti kenkää.

Sielun Veljien keikka Tallinnan Linnahallissa vuonna 1986 jätti pitkäkestoisen jäljen virolaiseen rockiin.

Virossa ei työntekijöiden järjestäytyminen ole kovin pitkälle edennyttä, ja sitä moni suomalaisyritys on käyttänyt varsin vastenmielisesti hyväkseen. Maineemme ei niiltä osin ole tahraton.

Puhtoisia eivät ole virolaisetkaan. Miljoonat suomalaiset laivamatkustajat ovat merkittävä osa virolaista kansantaloutta: suomalaiset matkustajat jättävät Viroon tätä nykyä vuosittain yli miljardi euroa. Silti tuntuu usein siltä, etteivät virolaiset paljoakaan piittaa suomalaisista – ikään kuin oletetaan, että viinaralli tuo suomalaiset Viroon, palveltiin poroja tai ei.

ILMOITUS

Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa se, että Viron matkailun edistämiskeskus lopetti yllättäen viime syyskuussa seitsemän vuoden toimintansa jälkeen toimipisteensä Helsingin Eesti Majassa, eikä keskus myöskään osallistunut tänä vuonna enää Martin markkinoille, joka on epäilemättä Suomen merkittävin vuosittainen Viro-tapahtuma.

Olen itse seikkaillut koko 2000-luvun ajan paljon joka puolella Viroa ja luonut samalla hiljalleen omia henkilösuhteitani – tosin aika varovasti, koska sivustakatsojan roolillakin on puolensa. Olen yksityisissä – ja epäilemättä melko epäanalyyttisissä – pohdinnoissani päätynyt vuosien mittaan siihen, että taide ja urheilu tarjoavat parhaan edellytykset sellaiselle kansojen ystävyydelle, joka ulottuu pitkälle juhlapuheiden tuolle puolen.

En ole urheilumies lainkaan, mutta ymmärrän sen merkityksen, mikä yhteisellä pelikentällä, ja varsinkin yhteisillä säännöillä, kanssakäymisessä on. Jalkapallossa ei sääntöjä voi muutella kansallisten erityispiirteiden myötä.

Sanni Seppo on tänä vuonna dokumentoinut palstanpitoa Tarton Chinatownissa.

Taidekin tarjoaa tavallaan yhteisen pelikentän, jossa erityisyydetkin voivat kukoistaa sulassa sovussa, koska yläpuolella olevat kansainvälisen taidekentän kirjoittamattomat säännöt luovat myönteistä maaperää. Taiteen avulla voi käsitellä monia arkojakin asioita, koska taide verhoaa totuuden omaan fiktiiviseen ilmapiiriinsä, jossa se toimii vähän salakavalammin kuin arkitodellisuus.

Taide on myös keskinäisen kommunikaation ytimessä, koska juuri merkitykset ja erilaiset merkityksenantoprosessit ovat sen keskeistä sisältöä. Taiteen sinänsä vaikeuttavien metodien avulla voi puhua asioista, joista olisi toisinaan liian vaikea suoraan puhua.

Tätä taustaa vasten oli ilahduttavaa nähdä Virka-gallerian tuoreessa näyttelyssä Silta – Terveisiä kahdesta tasavallasta (25.2.2018 saakka) juuri sellaista taidetta, joka ei pelkää kommentoida kipeitäkään aiheita.

Näyttelyn ovat tuottaneet Virka-gallerian lisäksi Viro-instituutti ja Viron suurlähetystö. Päänäyttelyn käsikirjoittajana on toiminut Mikko-Olavi Seppälä, ja taideosuuden kuraattorina on toiminut Veikko Halmetoja. Hänen valitsemansa taiteilijat ovat Alexei Gordin, Flo Ka-searu, Karel Koplimets ja Tanja Muravskaja Virosta sekä Marja Helander, Johanna Ketola, Sepideh Rahaa ja Sanni Seppo Suomesta.

Jokainen taiteilija on tavalla tai toisella yhteiskuntakriittinen. Mukana on myös molempien valtioiden vähemmistöjä: Helanderin lyhytelokuva Maan sisällä linnut (2017) on baletiksi puettu häkellyttävän vaikuttava kertomus saamelaisten maanomistusongelmista Suomessa.

Seppo on puolestaan viihtynyt viime aikoina Tarton Hiinalinnassa (Chinatown), ja maasta sielläkin on kyse: pienistä palstaviljelyksistä, jota tarjoavat oman piilopaikkansa etnisesti venäläiselle väestölle. Sepon omin sanoin: ”Viron itsenäistymisen jälkeen moni hiinalinnalaisista on muukalaispassia kantavia isänmaattomia. Siksikin tämä palanen maata, johon he ovat kasvaneet on erityisen merkityksellinen.”

Nyt aluetta uhkaa sen päälle rakennettava tie.

Tanja Muravskaja kuvasi nuoria virolaismiehiä sarjaansa ”Virolainen rotu” (2010).

Näyttelyn taiteilijat tutkailevat monin eri tavoin kansallista identiteettiä, yksilön identiteettiä, isänmaata ja vapautta. Näitä vaikeita kysymyksiä voi katsoja teosten myötä käsitellä myös itsensä kanssa. Ei niistä aina oikein kehtaa ääneen puhuakaan, mutta uhallanikin yritän.

Nähdessäni Muravskajan kuvasarjan Virolainen rotu (2010) – nuoria miehiä kuin vanhentuneesta rotuopillisesta tieteellisestä kuvastosta – ensimmäinen ajatukseni ei suinkaan ollut taidekriitikon. En miettinyt kompositioita, rytmejä tai sen sellaisia asioita. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Onpa natsin näköisiä kundeja!” Ja kuitenkin olen henkilö, joka yrittää kieltää itseltään tällaisen ajattelun. Eihän näin saa ajatella – varsinkaan kun kuvissa ei kasvojen lisäksi näy mitään muita tunnusmerkkejä.

On siinä katsojalla ihan oikeaa pohtimista!