Nuori nainen (Florence Pugh) päätyy 1860-luvun puolivälin Englannin maaseudulla järjestettyyn avioliittoon ja herraskartanon emännäksi maakauppojen seurauksena. Draaman perusta on ärjyn patriarkaalisen vallankäytön kyllästämä. Termi ”ärjy” on paikallaan, kun appea esittävä rokonarpinen Christopher Fairbank ilmestyy aika ajoin kohtausten kuninkaaksi.
Suhteessa venäläiseen kirjalliseen lähtökohtaan ja sen shakespearelaisiin juuriin on reilusti ilmaa. Saman Nikolai Leskovin romaanin pohjalta Dmitri Šostakovitš sävelsi 1934 kantaesitetyn oopperaversion, joka teilattiin kaksi vuotta myöhemmin Pravdassa julkaistulla kuuluisalla arvostelulla Sekosotkua musiikin asemesta. Neuvostodiktaattori Stalinin kerrotaan pöyristyneen kokemastaan. Šostakovitš sai kuitenkin pitää henkensä.
Brittifilmissä tapahtumat on siirretty tyylitietoista epookkia huokuen Englantiin. Herraskartano on omanlaisensa tyrannian näyttämö, jonka ankaran miesvaltaista kontrollijärjestelmää nuori emäntä ryhtyy horjuttamaan.
Tällaista näyttelijöiden sanailua on ilo kuunnella.
Tuttu juttu tuoreesti
Naispäähenkilö on käytännössä oman osansa vanki, mutta lähituntumaan ilmestyy houkutteleva avain vapauteen. Tunnelmat näyttämöllä kiristyvät, kun aistillista kaipausta hehkuva nuori emäntä antautuu kuumaan suhteeseen salskean rengin (Cosmo Jarvis) kanssa. Epäilyt suhteesta leviävät nopeasti.
Väkevä tematiikka on tuttua lukemattomista historiallisista brittisarjoista (sukupuolten eriarvoisuus, kahlittu aistillisuus, herrasväen ja palveluskunnan säätyero), mutta se ilmenee elokuvassa silti ihmeen tuoreena. Lady Macbeth vie menneen maailman despotismin ja ”syväuurteisen englantilaisuuden” (Shakespeare, Humiseva harju) tarkoin rajatulle näyttämölle kurinalaisesti ja perinnetietoisesti.
Tihentyvää tunnelmaa
Lady Macbeth on pitkän ohjauksen debyytti William Oldroydilta (s. 1979), ajattoman kuulas kirjallisuusfilmatisointi ja johdonmukaisen pelkistämisen mestarinäyte.
Myös käsikirjoittaja Alice Birch (s. 1986) on sukupolvensa englantilaisia lupauksia, molemmat ovat hankkineet kannuksensa teatterin parissa. Birchin näytelmän Little Light (2015) kohdalla on tehty rinnastuksia Nobel-palkittuun Harold Pinteriin, jonka näytelmille oli ominaista merkitsevä tauko replikoinnissa.
Hiljaisuuden painoarvo tuntuu myös Birchin kirjoittamassa dialogissa. Sitä on vähän, se on selkeää ja kirkasta, repliikit ovat lyhyitä – tällaista näyttelijöiden sanailua elokuvassa on ilo kuunnella.
Katsomiskokemusta täydellistää Oldroydin täsmällinen, pelkistettyjä kompositioita suosiva ohjaus. Kohtauk-sissa on nautittavaa katkelmallisuutta, ja niiden melko lyhyt kesto tihentää kummasti tunneilmastoa.
Oleellista on myös konstailemattomuus ja tietty tavanomaisuus näyttelijäpuolella. Pääosan Florence Pughin olemuksesta huokuva luja mutkaton naisellisuus on ihanteellinen näyttämölle, jossa viattomuuden aika on nopeasti ohi.
Lady Macbeth (Englanti 2017). Ohjaus William Oldroyd.
Käsikirjoitus Alice Birch. Perustuu Nikolai Leskovin pienoisromaaniin Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth. Pääosissa Florence Pugh, Cosmo Jarvis, Naomi Ackie, Christopher Fairbank. Ensi-ilta perjantaina 1. joulukuuta.