Festen-elokuvassa vietetään perheenisän 60-vuotisjuhlia. Kaikki ylistävät häntä, vaikka oikeasti hän on ihmishirviö. Esikoispoika on kirjoittanut kaksi puhetta ja sulkenut ne kirjekuoriin. Yhdessä kuoressa on kiltti puhe, jossa kerrotaan, kuinka isä on hieno mies. Toisessa kuoressa on paljastuspuhe, joka kertoo kaikille juhlapuheille, miten isä käytti häntä hyväkseen, kun hän oli lapsi.
Suomen eduskunnassa luetaan joka päivä se ensimmäinen puhe. Pääministeri voi valehdella miten paljon tahansa, mutta eduskunnan silmissä hän on korkeintaan ”puhunut muunneltua totuutta”. Seuraavana päivänä tämäkin unohdetaan ja tentataan pääministeriltä jotain uusia asioita ja ollaan uskovinaan häntä.
Vakavasti otettava taho ei voi Suomessa sanoa, että poliitikko valehtelee.
Vakavasti otettava taho ei voi Suomessa sanoa, että poliitikko valehtelee. Miksei? Koska poliitikot ovat vakavasti otettavia ja vain resuiset hipit ja juopot salaliittoteoreetikot yrittävät riisua vakavasti otettavilta tahoilta niiden vakavuuden viitan.
”Pääministeri valehtelee” on Suomessa samantyyppinen väite kuin että rokotukset aiheuttavat autismia tai että CIA yrittää muokata ajatteluamme lisäämällä veteen kemikaaleja. Sen sanoja asemoi itsensä automaattisesti huuhaa-Innaseksi, jota ei tarvitse kuunnella.
Siitä huolimatta, että toisin kuin rokotus-autismista ja hana-kemikaaleista, pääministerin valehtelusta on todisteita. En puhu pelkästään Juha Sipilästä, vaikka hän onkin tästä räikeä esimerkki. Hänen edeltäjänsä lautakasa-Matista sorisiitä-Alexiin ovat olleet samanlaisia valesäkkejä. Suomessa tätä ei kuitenkaan ole asiallista muistaa vaan puhutaan ainoastaan presidenttiehdokas Vanhasesta ja Stubbin elämäkerran Finlandia-ehdokkuudesta.
Poliitikkojen valehtelu ei tietenkään ole vain Suomea koskeva ilmiö. Mediassa meidät klähmäistään yleensä kylmän sodan hengessä samaan länteen, johon kuuluvat Länsi-Eurooppa, Saudi-Arabia ja Yhdysvallat. Kaikki lännen ulkopuolella ovat valehtelijoita. Putin, Kim Jong-Un ja muut pahikset tietysti valehtelevat. Mutta Amerikan presidentti on rehti mies, joka puolustaa demokratiaa ja vapautta ja menestystä.
Toisinaan vapaan lännen johtajaksi kuitenkin nousee valehteleva likaämpäri, jonka tärkein saavutus on ollut palkata kampanjapäällikökseen vielä pahempi huijari. Tällainen oli esimerkiksi George W. Bush. Hänen valhettaan Irakin joukkotuhoaseista käytettiin oikeuttamaan laiton hyökkäyssota, jossa kuoli satojatuhansia siviilejä.
Suomalaisessa tai kansainvälisessä mediassa Bushia ei kuitenkaan esitetä valehtelevana sotarikollisena. Viimeksi hän esiintyi herkkänä taidemaalarina, joka tekee kuvia amerikkalaisista sotaveteraaneista. Hesarin kulttuurisivuilla esiteltiin hänen taulujaan laajalti, vaikka pohdittiinkin, miksei hän maalaa kuolleita irakilaisia.
Bill Clintonia ei muisteta poliittisista valheista vaan yksityiselämään liittyvästä huijailusta.
Donald Trump on tietysti oma lukunsa.
Silti perusoletus on, että Amerikan presidentti puhuu aina totta.
Ongelma on siinä, että lehdistö ja edustuksellinen demokratia pohjautuvat samaan oletukseen, että rehelliset henkilöt ja todelliset mielipiteet kilpailevat jonkinlaisessa arvojen ja argumenttien juoksukilpailussa. Voittajia ovat järkevin mielipide, rehellisin poliitikko tai paras perustelu.
Todellisuudessa näin ei ole juuri koskaan.
Donald Trumpin kohdalla tämä hieman häilyvä ilmiö korostuu ja muuttuu selväpiirteiseksi. Hän valehtelee koko ajan aivan päivänselvästi. Ja valtavirtalehdistö on täysin mahoa käsitellessään häntä.
Häntä yritetään käsitellä kuin perinteistä poliitikkoa: ”Onko Trump pystynyt pitämään kampanjalupauksensa?” Eihän Trump ole tehnyt mitään kampanjalupauksia! Hänellä oli pelkkiä kampanjavalheita.
Tällaista ajatusta ei vakavassa mediassa pysty käsittelemään.
Jos vakava media kyseenalaistaa poliitikkojen vakavuuden, se avaa oven ajatukselle, että mediakaan ei ole vakavasti otettavaa. Ja se ei käy.
Tästä syystä vain satiiri pystyy rehellisesti käsittelemään valehtelevia poliitikoita. Satiirissa voi sanoa, että poliitikko valehtelee. Ja osoittaa sen moneen kertaan, kuvien ja lainausten kanssa.
Amerikassa Jon Stewartin luotsaama The Daily Show nousi George W. Bushin valtakaudella suureen suosioon, koska se oli yksi harvoista tahoista, jotka pystyivät journalistisesti käsittelemään valheita ja korruptiota. Se ei kuitenkaan ollut journalismia vaan komediaa.
Samoin oli Neuvostoliitossa ja nyt taas Putinin kaudella. Kun valtion virallinen media ei voi kertoa totuutta, siirtyy se vitsien ja anekdoottien materiaaliksi.
Suomessa Tohtori Raimo ja Noin viikon uutiset ovat kunnostautuneet totuuden ja virallisen totuuden välisten asioiden käsittelyssä. Siinä on valtamedialla paljon oppimista.
Juha Sipilä on jäänyt housut kiinni valehtelusta. Outoa, että se valhe, mistä hän jäi kiinni, oli niin turha. Hän väitti, ettei hallitus valmistautunut perussuomalaisten puoluekokoukseen. Miksi hän näin sanoi? Jokainen ymmärtää, että vain idiootti ei valmistautuisi.
Presidentti Niinistö ei suostunut sekaantumaan Sipilän valheisiin vaan kieltäytyi tapaamasta häntä kesällä Kultarannassa hallituksen feikkieron tiimoilta.
Media kohtelee edelleen Sipilää silkkihansikkain, koska se itse on osa samaa kuvitelmaa kuin pääministeri-instituutiokin. Olisi suuri häpeä Suomelle ja demokratialle, jos Juha Sipilä joutuisi eroamaan. Mutta vielä suurempi häpeä on, jos Juha Sipilä jatkaa.
Siihen asti me valitsemme aina sen ensimmäisen kuoren, jossa on valheiden täyttämä juhlapuhe. Olisimmeko jo valmiita puhumaan totta?