Lehtikuva/Heikki Saukkomaa

Savupiipputeollisuuden alamäki nosti politiikkaan luokan tilalle identiteetin ja arvot. Siihen rakoon iskivät vasemmistoa konservatiivisemmat voimat.

Sosiaalidemokraatit ja oikeistopopulistit kamppailevat samoista äänestäjistä. Kannatuslukujen laskiessa he ovat alkaneet flirttailla oikeistopopulistisen retoriikan kanssa, väittää Tukholman yliopiston sosiologian laitoksella radikaalioikeiston ja luokkapolitiikan suhdetta eri Euroopan maissa tutkiva Sanna Salo Politiikasta.fi-verkkolehdessä.

Salon mukaan ideologinen käänne tuli erityisen näkyväksi eurokriisissä. Suomen demarit vaativat ”tiukkaa ja kriisimaita kurjistavaa ehdollisuutta avun vastineeksi”. Samaan aikaan puolue lisäksi kiristi maahanmuuttoretoriikkaansa.

Syy käänteeseen on siinä, että sosiaalidemokraatit ja oikeistopopulistit kamppailevat samoista äänestäjistä – valkoisesta työväenluokkaisesta miehestä, joka on vaihtanut puoluetta ja saattanut demarit alamäkeen.

Sanna Salo liittää muutoksen perinteisen luokkarakenteen murenemiseen 1970-luvulta alkaen. Savupiipputeollisuuden vähentyessä ja palvelualojen noustessa äänestäjäkunta keskiluokkaistui. Puolueet nostivat luokkapolitiikan tilalle enemmän arvo- ja identiteettipolitiikkaa. Myöhemmin keskustavasemmisto omaksui vielä uusliberaalin konsensuksen.

Salon mukaan työväenluokkaisten äänestäjien arvot ja asenteet ovat usein konservatiivisempia kuin keskiluokan.

ILMOITUS

”Kun keskustavasemmisto siirtyi liberaalimpaan suuntaan arvokysymyksissä ja oikealle talouspolitiikassa, puoluekenttään jäi selvä aukko. Tähän rakoon uudet oikeistopopulistiset puolueet 1980-luvulta alkaen iskivät”, hän kirjoittaa.

Hyvinvointivaltio oli nationalismia

Sosiaalidemokratian ja oikeistopopulismin välillä on Salon mukaan kuitenkin yllättäviä yhteyksiä. Hän kirjoittaa pohjoismaisen hyvinvointivaltion perustuneen nimenomaan kansallisvaltiolle ja pohjimmiltaan ”hyvinvointivaltionationalismille”, joka yhdistää hyvinvointipolitiikan kansalaisuuteen, jäsenyyteen kansallisvaltion muodostamassa yhteisössä.

Tästä näkökulmasta on Salon mukaan vähemmän yllättävää, että sosiaalidemokraatit vastustivat eurokriisissä rajat ylittävää solidaarisuutta kansalliseen etuun vedoten.

Kysymys hyvinvointinationalismista politisoitui tilanteessa, jossa yhdistyivät hyvinvointivaltion alasajo, talouden pitkä alamäki ja integraation sekä globalisaation lakipiste.

”2000-luvun lopun kriisi muutti käsityksen tulonjakopolitiikasta nollasummapeliksi. Paitsi että jaettava kakku kansallisvaltioiden sisällä pieneni, Euroopan velkakriisi toi agendalle rajat ylittävät tulonsiirrot. Samaan aikaan Eurooppaan kohdistuva maahanmuutto kasvoi. Yhdessä nämä tekijät loivat aivan uudentyyppistä poliittista retoriikkaa, jossa identiteetti-, ryhmäkuuluvuus ja tulonjakokysymykset yhdistyvät hyvinvointinationalismiksi”, Salo kirjoittaa.

”Jos retorinen vastarinta loppuu, on taistelu hävitty”

Hän jatkaa, että ”kiistasta, jossa vastakkain olivat alun perin kansat ja markkinat, tai kansa ja finanssieliitti, tuli konflikti, joka asetti eurooppalaiset kansat – suomalaiset, kreikkalaiset tai saksalaiset veronmaksajat – toisiaan vastaan”.

Vaaralliseksi tilanne Salon mukaan muuttuu, jos jopa vasemmistolaiset puolueet kehystävät sosiaalisia konflikteja nationalistis-etnisellä retoriikalla.

”Jos retorinen vastarinta loppuu, on myös poliittinen taistelu oikeistopopulismia vastaan hävitty.”