Helsingin kaupunginteatteri/Tapio Vanhatalo

Kommentti

Sisällissodan punapäälliköihin kuului paljon teatteriväkeä. Suomen hauskimman miehen päämies Toivo Parikassa yhdistyy piirteitä ainakin Jalmari Parikasta (1891–1959) ja Aarne Orjatsalosta (1883–1941), mikseipä Hugo Salmelastakin (1884–1918).

Mikä komeljanttareita pätevöitti sotahommiin? Viimeinen erä -teoksessaan (2010) Kalle Holmberg kirjoitti Jalmari Parikasta ja toi esiin yhden selityksen: ”Kyky hahmottaa näyttämötila ja -tilanteet viittaa myös taistelutilanteen tajuamiseen, haltuunottoon, jakamiseen ja oikeaan ajoitukseen.”

Holmbergin mielestä teatteri muistuttaa sodan näyttämöä. Kumpikin vaatii psykologista silmää, heittäytymistä ja karismaa. Draamantajua ja draamanhalua.

Ehkä teatterivelho tiesi oikein. Mene tiedä.

Veli-Pekka Leppänen

Näytelmä punavankileiriltä osaa yhdistää naurun ja kauhun.

Uhkarohkea, hullunrohkea. Jotakin tuollaista mietin kuultuani ensi kerran Suomen hauskin mies -näytelmän idean: komedia Suomenlinnan punavankileiriltä vuonna 1918. Että onkohan syytä lähteä pelehtimään sinne kuoleman odotushuoneelle?

ILMOITUS

Joka tapauksessa Heikki Kujanpään ja Mikko Reitalan kirjoittama ja Kujanpään ohjaama näytelmä sai kaksi viikkoa sitten kantaesityksen Helsingin kaupunginteatterissa. Ennakkoluuloni olivat turhat: jo ensi minuuteilta eteen levittäytyy helvetillisen hauska kuolemanralli. Se on suurimman pelon ja pienimpien toiveiden ristiaallokkoa, jossa ihmiset keinahtelevat.

Huomioitakoon heti tila, lavastus, iskevät vahvaväriset näyttämökuvat. Pikkunäyttämö soveltuu pilkulleen esityksen tarpeisiin, ylös alas liikkuvat tasot, pyörivä permanto ja moninaiset rakennelmat mahdollistavat vaikka mitä yllätyksiä. Joka soppi hyödynnetään.

Pekka Korpiniityn lavastus on kekseliästä, paikoin peräti vavahduttavaa. Ja sama pätee Sari Salmelan puvustuksiin ja Tuula Kuittisen naamiointeihin.

Intiimi teatteritila kasvattaa tehoja – esitys hiipii väistämättä liki katsojaa, ei silti tungettelevasti.

Timo Hietalan musiikki funkkaa. Se ei ole mitä hyvänsä taustaääntä, vaan kertomusta kuljettavia ja itsenäisiäkin elementtejä. Melodioissa häivähtää tarkoituksella myös tunnistettavia kohtia. Puhallinpainotteinen orkesteri on mainio.

Suosalolta vuoden teatteriteko

Näytelmän pohjajuju on selkeä ota tai jätä -asetelma: valmistakaa, kuolemaantuomitut, näppärä huvinäytelmä leirin arvovieraille, niin saatte paitsi elää kauemmin voitte myös päästä reiluun oikeudenkäyntiin. Ennen ja jälkeen tarjouksen ilmenee nippu juonenkäänteitä, jotka perustelevat ja syventävät rooleja. Näyttelijäkaarti toimii joukkona ja yksilöinä.

Näytelmän dynamo on Martti Suosalo, jonka näyttelijä-punapäällikkö Toivo Parikan roolissa yhdistyy aineksia aikakauden tosihenkilöistä. Suosalo solahtaa täysin Parikaksi, joka orkestroi rähjäistä porukkaansa, neuvottelee, sumplii, hurmaa ja raivostuttaa.

Ilo on seurata intensiteettiä, jolla Suosalo heittää peliin näyttelijänlahjansa. Parikka on kaikkivoipa ilmestys, eikä äijästä viime kädessä ota selvää kukaan. Vuoden teatteriteko!

Suosalon replikoinnissa on jotain, mitä moni näytelmä jää paitsi: täsmällisten iskujen ja taukojen tasapainoa. Monologina loistaa se, miten Parikka kuvaa tapaamistaan pontikkapäissään Jeesuksen kanssa ja tunnustaa ampuneensa Kallion kirkkoherran.

Parikan vastavoimia ovat jääkäriluutnantti Alfred Nyborg (Heikki Ranta), leirikomendantti Hjalmar Kalm (Rauno Ahonen) ja tämän Helen-vaimo (Vappu Nalbantoglu), vangeista iltanäyttelijä Johansson (Jari Pehkonen). Miten keskinäissuhteet lopulta kääntyvät, siinä heijastuu käsikirjoituksen ja ohjauksen voima.

Nalbantoglu ilmentää ristiriitoja Helenin kolkon kuoren ja sisäisen myrskyn välillä. Ahosen Kalm on yhtä jäinen kuin Rannan jääkäri inhimillistyvä. Roolitus kaikkinensa on tarkka, ilman yhtään turhaa hahmoa.

Näissä oloissa humanismi punnitaan

Lavalla setvitään äärimmäisiä aiheita. Millä tavoin kukin vastaa kuoleman läsnäoloon? Joku painaa katseensa ja toinen katsoo silmiin, yksi sekoaa ja toinen lyö lekkeriksi. Humanismi punnitaan oloissa, joissa ylempi voi päättää alemman elämästä suunnilleen kulmakarvaansa väräyttämällä.

Kujanpää ja Reitala loihtivat jutun ilmavaksi ja painavaksi. Liian usein emme näe tällaista, missä raskain murhe näin vaivatta vaihtelee syvimmän ilon ja härskeimmän naurun kanssa. Ansiona on myös, että lähinnä vankien vinkkelistä katsoessaan esitys ei silti tee vastapuolesta täysiä tomppeleita. Valkoisista Helen Kalm ja Alfred Nyborg ovat eläväisimpiä.

Suomen hauskin mies ankkuroituu kylliksi vuoden 1918 reaalimaailmaan. Mukaan kietoutuu mielikuvituksellista ainesta, reippain mitoin – kuten parhaassa teatteritaiteessa asiaan kuuluu.

Loppu jää avoimeksi. Kun P. E. Svinhufvud (Risto Kaskilahti) laskee kukat Suomen lipulle, niin keiden muistoa hän kunnioittaa: valkoisten vainajien, valkoisten ja punaisten uhrien, yhtenäisen ja eheän kansakunnan muistoa? Suomen muistoa?

Suomen hauskin mies. Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö. Käsikirjoitus Heikki Kujanpää ja Mikko Reitala. Ohjaus Heikki Kujanpää. Lavastus Pekka Korpiniitty. Musiikki Timo Hietala. Rooleissa mm. Martti Suosalo, Heikki Ranta, Vappu Nalbantoglu ja Risto Kaskilahti.

Kommentti

Sisällissodan punapäälliköihin kuului paljon teatteriväkeä. Suomen hauskimman miehen päämies Toivo Parikassa yhdistyy piirteitä ainakin Jalmari Parikasta (1891–1959) ja Aarne Orjatsalosta (1883–1941), mikseipä Hugo Salmelastakin (1884–1918).

Mikä komeljanttareita pätevöitti sotahommiin? Viimeinen erä -teoksessaan (2010) Kalle Holmberg kirjoitti Jalmari Parikasta ja toi esiin yhden selityksen: ”Kyky hahmottaa näyttämötila ja -tilanteet viittaa myös taistelutilanteen tajuamiseen, haltuunottoon, jakamiseen ja oikeaan ajoitukseen.”

Holmbergin mielestä teatteri muistuttaa sodan näyttämöä. Kumpikin vaatii psykologista silmää, heittäytymistä ja karismaa. Draamantajua ja draamanhalua.

Ehkä teatterivelho tiesi oikein. Mene tiedä.

Veli-Pekka Leppänen