Turun kaupunginteatteri/Otto-Ville Väätäinen

Lauri Maijalan Seitsemän veljestä katkeaa kahtia – alkupuolen vahva teatteri-ilo surkastuu spektaakkeliksi.

Turun kaupunginteatterin Seitsemän veljestä pyörähtää jykevästi liikkeelle, alku henkii suorastaan monumentaalista tunnelmaa.

Ennen veljesten esiinmarssia lavalla viivähtävät heidän kuolleet vanhempansa, äiti (Ulla Koivuranta) ja isä (Petri Rajala), somat valkoiset enkelinsiivet selässään. He kuvaavat maisemat ja olosuhteet ja miettivät poikiaan, ja molemmat jäävät näyttämölle kookkaina taustakuvina.

Veljekset ovat tasavahva, samanikäisten ja samanhenkisten nuorukaisten joukkue. Vaatteista, puheesta, käyttäytymisestä ja lavasteiden yksityiskohdista paljastuu, että pojat vellovat yhteiskunnan reunamilla – he ovat vähän roskasakkia, josta nykyään on totuttu käyttämään white trash -nimitystä.

Näytelmä kadottaa lämpönsä kuin riutuva liesi.

Koulut on käymättä, ammatit hommaamatta, velttous rehottaa ja työ on outo käsite.

Jukolassa uhotaan

Alkuun Lauri Maijalan ohjaus seurailee miten kuten Aleksis Kiven ulkoisia suuntaviittoja. Männistön Venlan olemassaolo riivaa veljeksiä valtavana seksuaalienergisenä vyörynä, joka ei löydä luonnollista väyläänsä. Jukolassa uhotaan, roikutaan toistensa niskavilloissa, painitaan raivokkaasti. Toukolalaisia vihataan ja vieroksutaan.

ILMOITUS

Kohtaukset kulkevat keveän kekseliäästi, täynnä kuplivaa oivallusta. Lukemaan opettelemisen pakko ja kauhistus täyttävät ajatukset, ja lukkarin lukukinkereistä sukeutuu yksi näyttämöllisistä huippuhetkistä. Ahdistus nousee, edessä siintää Impivaara.

Impivaaran joulunvietto, parodia rauhan onnellisesta tyyssijasta, hengittää yllättävän suvereenisti sekin. Voinee sanoa, että siinä universaali kulttuurikritiikki toimii pahemmin tökkäisemättä.

Näyttämötyö tehoaa, yleisö nauttii, ja tuon tuosta väliaplodit raikuvat. Timon (Joel Mäkinen) flyygelin takaa makeasti vetämä Makeasti oravainen (säv. Maijala) sinetöi ensimmäisen puolitoistatuntisen. Korkeisiin odotuksiin on vastattu.

Mutta mitä tapahtuu sitten?

Näytelmä jatkuu puuduttavalla, lähinnä aivan tarpeettomalla monologilla. Katsomossa virittynyt tunnelma laskee oitis monta piirua, eikä ensipuoliskon mittaiseen draiviin ylletä enää lähimainkaan.

Tilanne sen kun pahenee, kun veljet härkien ajamana pelastautuvat (sinänsä huvittavasti) Hiidenkiwi-ravintolaan. Katsoja alkaa pelätä, ettei ronskisti venytetty monipäiväinen juopottelu ja hortoilu pääty koskaan. Lojutaan sammuksissa, joskus joku örähtää jotain.

Vauhti ja huumeet kovenevat, suonensisäisiin asti. Deliriumvetoisen Simeonin (Markus Järvenpää) teknisesti vaativassa saapasnahkatorniretkessä häivähtää jo spektaakkelin metsästys. Huuto kattokruunun päältä kuuluu muttei kosketa.

Mitä ajateltavaa antavat Seitsemän veljeksen actiontyyppiset huipentumat: miestappo, tankkivaunu, sodan rytinät? Ohjaajien tulkinnat klassikoista ovat yleensä vapaita, tässä kohdin jopa holtittomia.

Äiti lopulta karjuu laumansa kuriin. Ilmestyskirjamaisten tuhojen perään Juhani (Joonas Saartamo) yhtäkkiä seisoo säyseänä poikana ja oppii tavailemaan romaanin loppurivejä.

Esitys kompastuu sudenkuoppiin

Niin päättyy näytelmä. Ensi-iltayleisö osoittaa suosiota kohteliain mitoin.

Sovituksessa ja ohjauksessa on kosolti ongelmia, mutta missä kohdin?

Yhdeksän näyttelijää ovat kollektiivi, näyttämöllä tehokkaasti jauhava rattaisto, ei valitettavaa. Kuitenkaan veljesten dynamiikka ja luonteet eivät erotu sillä terävyydellä kuin romaanissa – tai esimerkiksi versiossa, jonka Kari Heiskanen viime kesäksi valmisti Suomenlinnaan.

Lavastukset ja puvustukset äkkivaihtoineen, valojen ja äänten spektrit; kaikki on priimaa.

Esitys kompastuu sudenkuoppiin väliajan jälkeen, jämäkkä meno kirpoaa rytmittömiin ja ylilyöviin kohtauksiin. Ei moniin sellaisiin, mutta ratkaisevan moniin. Näytelmä kadottaa lämpönsä kuin riutuva liesi.

Harvoin jos koskaan olen seurannut näytelmää, jonka päätyttyä pitää lähteä pois niin tyystin eri tunnelmissa kuin vielä väliajalle. Sääli, hetken ajan kaikki ainekset olivat tekijöiden hyppysissä.

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä. Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala. Lavastus Janne Vasama. Puvut Tuomas Lampinen. Valot Jarmo Esko. Äänet Iiro Laakso. Näyttämöllä Joonas Saartamo (Juhani), Olli Rahkonen ( Aapo), Pyry Äikää (Tuomas), Markus Järvenpää (Simeoni), Joel Mäkinen (Timo), Jonas Saari (Lauri), Paavo Kinnunen (Eero) ja muissa rooleissa Ulla Koivuranta ja Petri Rajala. Turun kaupunginteatterin päänäyttämö.