Moskovassa ja Pietarissa lähestyvä muistopäivä näkyy katukuvassa – jos tietää minne katsoa. Molempien kaupunkien suurimmat museot, kuten Eremitaasi, Tretjakovin gallerian nykytaidemuseo ja Pushkin-taidemuseo ovat koonneet syksyn ohjelmistoonsa näyttelyitä, jotka käsittelevät vallankumousta niin historian kuin taiteenkin kautta.
Historian asiantuntijoille ja muille aiheesta kiinnostuneille tarjolla on lähes joka viikko mitä moninaisimpia konferensseja, joihin on kutsuttu puhumaan aiheen parissa työskenteleviä huippututkijoita ympäri Venäjää ja maailmaa.
Lisäksi juhlavuonna on tehty kaksi televisiosarjaa, jotka kertovat Lev Trotskin ja Aleksandr Parvusin vaiheista. Molemmat ovat varsin ristiriitaisia hahmoja, joten heidän nostamistaan esiin juhlapäivän aattona voi pitää vähintäänkin mielenkiintoisena valintana. Samalla sarjojen esittämä kuva historiasta on väistämättä yksinkertaistettu ja mytologisoitu versio todellisista tapahtumista.
Suuri yleisö ei ole kiinnostunut vuosipäivästä.
Venäläiset
luulevat tietävänsä
Mutta kuinka sitten itse juhlapäivää vietetään?
Pietarin Eurooppalaisen yliopiston professori ja yksi Venäjän johtavista muistamisen politiikan asiantuntijoista Boris Kolonitski naurahtaa kysymykselle.
– Sitähän emme voi tietää, koska juhlapäivään on vielä aikaa.
Vakavoiduttuaan hän kuitenkin jatkaa:
– On selvää, että nykyiset vallanpitäjät suhtautuvat vallankumouksen juhlintaan varovaisesti, koska heidän luomansa poliittinen kokonaisuus pitää vallankumouksellisia ideoita uhkana omalle olemassaololleen. Rahaa on tuhlattu näyttelyihin ja konferensseihin, mutta halua suurempiin julkisiin kannanottoihin ei tunnu olevan.
Kolonitski ei kuitenkaan syytä tilanteesta yksinomaan maan poliittista johtoa.
– On vaikea sanoa, kuinka suuri yleisö saataisiin kiinnostumaan tapahtumista. Venäläiset kirjailijat, taiteilijat ja elokuvaohjaajat eivät ole onnistuneet luomaan laajempaa yleisöä kiinnostavia taideteoksia juhlavuoden kunniaksi.
– Lisäksi vallankumoukseen liittyy läheisesti aiheita, jotka ovat Venäjälle historiallisia kipupisteitä. Esimerkiksi vallankumousta seurannut sisällissota on aihe, josta on edelleen vaikea keskustella. Tähän tilanteeseen voi varmasti Suomikin samastua.
Nykyvenäläisessä historiankirjoituksessa vallankumousta käsitelläänkin osana laajempaa tapahtumien ketjua. Tieteellisessä keskustelussa nousevat esiin Josif Stalinin kaudella neuvostoliittolaisesta historiankirjoituksesta pois pyyhittyjen henkilöiden, emigranttien, sisällissodassa valkoisten puolella taistelleiden, ortodoksisen kirkon palveluksessa työskennelleiden, ja muiden uskonnollisten ryhmien kokemukset 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Sen sijaan neuvostoaikaisessa historiankirjoituksessa keskeisellä sijalla olleet toimijat ja tapahtumat tuntuvat jääneen ainakin hetkellisesti sivuun.
– Suurin osa neuvostoajan kokeneista venäläisistä elää tietämisen illuusiossa. Neuvostoliitossa vallankumous oli myytti, jonka suhteen yksikään kansalainen ei voinut olla tietämätön, koska se oli läsnä kaikkialla kouluopetuksesta kansallisiin juhlapäiviin.
Vallankumoukseen liittyy historian kipupisteitä.
– Tämä on johtanut siihen, että ihmiset luulevat jo tietävänsä aiheesta kaiken, eikä heitä siksi välttämättä huvita muistella asiaa juhlapäivänä, toteaa professori Kolonitski.
Poliittinen johto
tasapainottelee
Budapestilaisessa Keski-Euroopan yliopistossa vallankumouksen marttyyreista väitöskirjaa valmisteleva moskovalaislähtöinen Anastasia Papushina ilmaisee saman asian värikkäämmin sanakääntein.
– Nyky-Venäjällä vallankumous ei kiinnosta ketään koululaisista aina virkamiehiin asti sen jälkeen kun se on käsitelty läpi peruskoulussa. Lisäksi poliitikoillamme on vakavia ongelmia nykyhetken poliittisen mytologian kanssa.
Toisaalta on välttämätöntä osoittaa tiettyä kunnioitusta neuvostoajan historiallisia tapahtumia kohtaan, mutta toisaalta vallankumous on lähtökohtaisesti huono asia. Tasapainon löytäminen näiden näkökulmien välillä ei ole helppoa, mikä johtaa ristiriitaiseen suhtautumiseen.
Tämä näkyy Papushinan mukaan siinä, että vaikka näyttelyitä ja vastaavia on järjestetty, ne eivät tavoita kansaa yhtä laajasti kuin esimerkiksi suuri juhlailotulitus tai vastaava julkinen tapahtuma tekisi. Hän kiinnittää Kolonitskin tapaan huomiota siihen, että kotimaiset äänet suurelle yleisölle suunnatussa muistelussa ovat vähäisiä.
Esimerkiksi Pushkin-taidemuseon lokakuuta 1917 nykytaiteen keinoin muisteleva näyttely on kiinalaisen taiteilija Cai Guoqiangin käsialaa. Näyttely on silti saavuttanut suuren suosion, ja viikonloppuisin museoon on useiden tuntien jonot huolimatta siitä, että näyttely on ollut avoinna jo muutaman kuukauden.
Samaa kiinnostusta on Papushinan mukaan havaittavissa muutenkin.
– Mielestäni on havaittavissa kasvavaa kiinnostusta oman perheen vaiheiden tutkimiseen ja yksilöiden kokemuksiin. Vaikka pääsy esimerkiksi salaisen poliisin arkistoihin ei ole enää aivan yhtä helppoa kuin 1990-luvulla, nämä ja monet muut arkistot ovat silti kohtuullisesti saavutettavissa monille yksityisille tutkijoille. Tämä auttaa ihmisiä sijoittamaan itsensä osaksi historiaa ja täten myös ymmärtämään vallankumousta.
Kirkko ottanut
aktiivisen roolin
Sekä Kolonitski että Papushina korostavat myös ortodoksisen kirkon roolia vallankumouksen muistelussa. Kirkko on aiemminkin pyrkinyt voimakkaasti vaikuttamaan siihen, kuinka nyky-Venäjän tulisi suhtautua omaan historiaansa. Vuonna 2004 se tuki voimakkaasti aloitetta vallankumouksen vuosipäivän kansallisen vapaapäivän korvaamisesta kansallisen yhtenäisyyden päivällä, jota vietetään nykyään 4. marraskuuta.
Virallisesti päivää vietetään Puola-Liettuan joukoista vuonna 1612 saavutetun voiton vuoksi, mutta kansan mielessä päivä liittyy vahvasti Kazanin Jumalanäidin ikoniin, jonka uskottiin tuolloin suojelleen Moskovan kaupunkia valloittajilta. Päivän juhlimista ovatkin värittäneet paitsi kirkon näkyvyys, myös kansallismielisten ryhmittymien marssit.
Tuoreita esimerkkejä kirkon näkökulmasta vuoteen 1917 on havaittavissa esimerkiksi lausunnoissa, joissa on vaadittu V.I. Leninin hautaamista ja mausoleumin poistamista Punaiselta torilta sekä yrityksessä kerätä nimiä adressiin, jossa vuosi 1917 tuomitaan ”kansalliseksi katastrofiksi”. Kirkko onkin ollut huomattavasti valtiota aktiivisempi kommentaattori sadan vuoden takaisista tapahtumista.
Ei Venäjän poliittinen johto kuitenkaan ole vaiennut näkemyksistään siitä, kuinka historiaa tulisi kirjoittaa. Kulttuuriministeri Vladimir Medinski, joka on itsekin koulutukseltaan historioitsija, on useissa julkisissa kannanotoissaan kommentoinut, ettei objektiivista historiankirjoitusta ole olemassakaan, ja ellei valtio itse kirjoita omaa historiaansa, sen tekee jokin valtion ulkopuolinen toimija.
Valtion harjoittaman muistamisen politiikan mukaan historiaa tulisi siis tulkita venäläisen nationalismin kautta, johon nykypäivänä liittyy voimakkaasti ortodoksikristillinen uskonnollisuus. Tämä tekee vuoden 1917 tapahtuminen muistelemisesta vähintäänkin haastavaa.