Annina Mannila

Kjell Westö

Syntynyt 6.8.1961 Helsingissä.

Asuu Helsingissä.

Seurustelee, kaksi aikuista poikaa.

Seitsemän romaania, kolme novellikokoelmaa, kolme runokokoelmaa ja yksi kokoelma kolumneja ja esseitä.

Finlandia-palkinto v. 2006 romaanista Missä kuljimme kerran, Pro Finlandia -mitali v. 2008, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto v. 2014 romaanista Kangastus 38.

Kjell Westö yllättyi itsekin, miten vahvasti hän kuvaa kirjoissaan luokkaeroja. Yksi hänen mieliaiheensa on työväestön sivistyksennälkä. Hänen kauhuskenaarionsa on, että lukemisesta tulee eliitin yksinoikeus.

Tätä haastattelua tehtäessä oli kulunut vain muutama päivä Turun terrori-iskuna tutkittavasta tapahtumasta. Se sai kirjailija Kjell Westön mietteliääksi.

– Tilannehan on kauhea. Olen keskustellut terrorismista eri poliittista väriä tunnustavien ystävieni kanssa. Itse olen tyypillinen kompromissien hakija, lähinnä jonkin sortin vasemmistoliberaali. Reagoin tietenkin negatiivisesti heihin, jotka lietsovat vaistomaisesti tai poliittisella agendallaan vihamielisyyttä ja epäluuloa muualta tulleita ja muukalaisia kohtaan.

– Jotkut saattavat pitää terrori-iskuja seurauksena maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja vinoudesta. Terroriteot ovat heidän mielestään hätähuutoja. Eriarvoisuudesta ja työvoiman sekä luonnonvarojen riistosta huolimatta minun on hieman vaikea samastua sellaiseen ajatteluun, että Eurooppa ansaitsisi näitä hirmutekoja, Westö pohdiskelee.

ILMOITUS

– Maailma ei parane sillä, että Euroopankin kaupungeista tulee väkivaltaisia. Pikemminkin niistä pitäisi tulla rauhan kaupunkeja. Kun Eurooppa oikeistolaistuu ja uusnatsien kannatus lisääntyy, pelkään pahoin, etteivät kaupunkimme säily avoimina ihmisten kohtaamis- ja asuinpaikkoina, joissa on hyvä olla.

Yksi Westön uusimman romaanin Rikinkeltaisen taivaan (Otava 2017) henkilöistä on ankeista kotioloista peräisin oleva, väkivaltainen Jan-Roger. Hän on kovis, joka purkaa pahaa oloaan ja hakee oikeutuksensa kaveripiirissä tappelemalla ja kiusaamalla heikompiaan. Olisiko hänestä erilaisissa olosuhteissa voinut kehkeytyä terroristi?

– Hänen pahoinvointinsa nuorukaisena on sitä luokkaa, että radikalisoituminen olisi ollut aivan mahdollista. Jos 1970-luvun alkupuolelle sijoittuvan kirjani Roger olisi ollut saksalainen, hän olisi hyvinkin voinut liittyä Baader-Meinhof-terroristiryhmään.

Helisevän elegistä kieltä

Rikinkeltaisessa taivaassa tapahtumien ajallinen jänne on pitkä. Kirjassa kuvataan Rabellien mahtisuvun ja heidän lähipiirinsä elämänmenoa ja ajan yhteiskunnallisia sekä kulttuurihistoriallisia murroksia 1960-luvulta aina meidän päiviimme. Tarinan nimetön minäkertoja ystävystyy perheen pojan Alex Rabellin kanssa ja kasvaa kiinni perheeseen. Eikä vähiten siitä syystä, että hän rakastuu Alexin pikkusiskoon Stellaan.

Rikinkeltainen taivas, runoilijana aloittaneen Westön seitsemäs romaani, on raastava ja kaunis rakkausromaani, mutta kuten aina, tässäkin on vahva yhteiskunnallinen ja humanistinen eetos. Westön kieli on kaunista, rikasta ja helisevän elegistä.

Nostalgisessa sukupolviromaanissa on myös poliittisia ja yhteiskunnallisia teemoja, väkivallan historiaa sekä kuvausta Suomen muuttumisesta näinä vuosikymmeninä. Kiintoisaa kulttuurihistoriaa kaikkinensa.

Jokaisessa henkilössä pala sieluani

Westö on vahvasti yhteiskunnallinen kirjailija.

– Olen itsekin hieman yllättynyt, että olen päätynyt kirjoissani niin vahvasti kuvaamaan luokkaeroja. On selvää, että taustani ja sukuni vaiheet heijastuvat teoksiini, joskaan kirjani eivät ole autofiktiivisiä.

Westö ei myönnä olevansa Rikinkeltaisen taivaan nimetön kertoja, luomisen- ja elämäntuskissaan rimpuileva kirjailijahahmo.

– Mentaalisesti toki hänessä on paljonkin itseäni, mutta niin on kirjani kaikissa muissakin henkilöissä. Kirjojeni jokaisessa henkilössä on pala sieluani. Muuten niistä ei tulisi eläviä, Westö tunnustaa.

Kaikkein lähimpänä omaelämäkerrallisuutta hän sanoo olleensa Leijat Helsingin yllä -esikoisteoksessaan.

– Kirjoittamiseni perustuu eläytymiskykyyn, mutta myös asioiden tutkimiseen ja niistä lukemiseen. Romaaneissani on aina kyse myös muistamisesta. Luotan siihen, että muistini valikoi kulloisenkin tarinan vaatimat tärkeät asiat.

– Mutta en kirjoita muistamistani ja kokemistani asiois-ta suoraan. Olen fiktioista ja mielikuvituksestani elävä kirjailija. Kykenen kirjoittamaan vain irrottautumalla kokemuksistani. Missä tahansa kirjani kohtauksessa saattaa olla todenperäinen ydin, mutta se on yleensä hyvin pieni.

Kuplassa, mutta sitä murtaen

Nykyään, kun ikää on karttunut, Kjell Westö rohkenee avoimemmin puhua omasta kaksijakoisesta luokkataustastaan.

– Jo lapsuudessani havaitsin, kuinka järkyttävän suuria luokkaerot olivat omien sukulaistenkin piirissä. Isäni on luokkamatkan tehnyt, sotaleskiäidin ainoa lapsi köyhistä oloista. Äidin puolelta olen tamperelaiseen porvaristoon nousseen, menestyneen nahkatehtailijan sukua. Lisäksi oma ystäväpiirini on aina ollut todella heterogeeninen.

– En ole koskaan viihtynyt vain yhdessä yhteiskuntaluokassa. Parhaimmillaan tulen toimeen kaikkien kanssa, pahimmillaan tunnen olevani sosiaalisesti koditon. Paradoksaalisista on myös se, että olen menestynyt kirjailijana paremmin kuin osasin odottaa. En ole rikas, mutta pärjään taloudellisesti aivan hyvin.

Tässähän on kaikki ainekset elämään hyvin toimeentulevien punavihreässä kuplassa, mitä Westö ei kielläkään.

– Yritän kuitenkin välillä murtaa tuota kuplaa, tehdä havaintoja ja ymmärtää myös tämän kuplan ulkopuolella olevia. Aikamme suuri ongelma on, jos me lakkaamme ymmärtämästä toisiamme.

Westö muistuttaa, että aika on täysin toinen, kuin hänen nuoruudessaan. Tuolloin elettiin kehittyvän teollisuuden Suomessa ja luokkaerot olivat selkeät.

– Porvariskodin kasvattina kampesin vasemmalle ajan tapaan, kuitenkin maltillisesti. Olin liian individualisti mennäkseni äärivasemmalle. Eivät luokkaerot ole mihinkään hävinneet, ne ovat nykyään vain asettuneet toisin. Yhteiskunnalliset kuilut ovat syviä edelleenkin.

Sivistysnälkä ollut voimavara

Rikinkeltaisessa taivaassa Westö päätyy myös vuoden 2016 tapahtumiin, sivuten pakolaisongelmaakin. Kysymykseen poliittisen kirjailijan agendasta hän vastaa:

– Jos kirjoittaa kirjoja, joiden teemana on ihminen ja ihmisyys kaikkinensa, niin totta kai on poliittinen kirjailija. Olen aikuistunut 1960–1970-luvun vasemmistolaisuuden jälkimainingeissa, jolloin tuhahtelin sanonnoille ”yksityinen on poliittista” tai ”kaikki on poliittista”, mutta kyllä niissä toteamuksissa on perää.

Suomen nykyinen kulttuuripoliittinen tilanne saa huolenrypyt kirjailijan kulmille. Kulttuuripolitiikka on nykyään melkoista puolustustaistelua. Hyvä, jos kulttuurin määrärahat saadaan pysymään edes ennallaan.

Ajassamme on myös meneillään niin suuria muutoksia, ettei niitä kovin helposti kulttuuripolitiikalla ohjailla, Westö tähdentää.

– Pahoin pelkään, että kulttuuripolitiikkamme seuraa muutoksia askeleen jäljessä. Yksi hälyttävä tieto on esimerkiksi se, että kaunokirjallisuuden myynti on vähentynyt kymmenessä vuodessa kymmeniä prosentteja. Tällaista kehitystä ei kulttuuripolitiikalla helposti muuteta.

Kilpailu huomiosta on rajua, kun medioita ja aivan kaikkea, erityisesti viihdettä, on yhä enemmän ja enemmän. Mahdollisuudet kadota hömppään ovat Westön mukaan äärettömät.

– Ihmisten taipumus paeta viihteeseen silloin, kun maailma on muuttumassa pimeäksi, on pelottavaa. Tässä reaktiossa on jotain ikiaikaista. Myös nämä ovat asioita, joista haluan kirjoittaa.

Westö muistuttaa, että kulttuurin käyttötottumukset ovat myös luokkakysymyksiä.

– Meillä on eliitti, jonka tottumukset ovat aivan erilaisia kuin muun väestön. Yksi mieliaiheistani romaaneissanikin on vanhan työväenluokan sivistyksennälkä.

– Suomi on ollut yksi maailman lukevimmista kansakunnista. Se on ollut valtava voimavara, joka ikävä kyllä on murenemassa.

Westön mukaan nyt näyttää siltä, että hyväksytään yhteiskunta, jossa esimerkiksi monet nuoret miehet putoavat yhteiskunnan laitamille. Samalla he putoavat myös sivistyksen ja koulutuksen kelkasta.

– Tässä on tärkeä liittymäkohta työllistymisen ja kulttuuripolitiikan välillä. Kun luovutaan unelmasta, että kaikilla olisi työtä ja toimeentuloa, saman pesuveden mukana menetetään se hieno sivistysperinne ja tasavertaisuus, mikä Suomessa on koskenut kaikkia yhteiskuntaluokasta riippumatta.

– Joidenkin tutkijoiden ennustukset siitä, että lukeminen on tulevaisuudessa eliitin yksinoikeus, on kauhuske-naario. Lukemalla oppii ymmärtämään ihmisyyttä ja yhteiskunnan rakenteita, elämää kaikkinensa, Westö sanoo.

Kjell Westö

Syntynyt 6.8.1961 Helsingissä.

Asuu Helsingissä.

Seurustelee, kaksi aikuista poikaa.

Seitsemän romaania, kolme novellikokoelmaa, kolme runokokoelmaa ja yksi kokoelma kolumneja ja esseitä.

Finlandia-palkinto v. 2006 romaanista Missä kuljimme kerran, Pro Finlandia -mitali v. 2008, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto v. 2014 romaanista Kangastus 38.