Aku Louhimiehen ohjaustyössä pääpaino on vakiintuneen Tuntematon-käytännön mukaisesti etulinjan tapahtumissa. Ääniraidalla riittää konetuliaseiden nostalgista räkätystä ja Mika Orasmaan kuvauksessa lähelle kaartavaa ilmeikkyyttä.
Astetta latautuneempaa on kuitenkin Esa Vuorisen dynaaminen käsivarakuvaus Rauni Mollbergin kerronnaltaan muutenkin tulivoimaisemmassa versiossa (1985).
Tarina kulkee pääosin tuttuja latuja siten, että uutta on haettu lähinnä kotirintamalta. Sen osuus tapahtumissa ilmenee kahden keskushenkilön käydessä lomilla tapaamassa läheisiään sekä itärajan tuolle puolen sijoittuvassa hetken romanssissa. Näin mukana on myös perhe- ja rakkausdraaman aineksia. Ne tuntuvat nimenomaan tälle näyttämölle ulkokohtaisilta liimauksilta.
Louhimiehen työt tuntien olisi voinut odottaa reippaampia irtiottoja.
Muuten hommassa paistaa pitkälle vanhan kertaus. Louhimiehen työt tuntien olisi voinut odottaa reippaampia irtiottoja kirjalliseen lähtökohtaan ja sitä kautta myös aiempiin versioihin.
Tulos on mikä on, turha ja totinen klassikon uudelleenfilmatisointi. Samat jutut on tehty paremmin ja mieleen jäävemmin kahdessa edellisessä versiossa. Katsomiskokemuksesta syntyi vaikutelma yhteen pötköön esitetystä tv-sarjasta.
Väinö Linnan romaani on vaikuttava kuoleman sinfonia. Se kantaa lukukokemuksena sotakuvausta abstraktimmalle tasolle luoden tunnevoimaisen vision elämän hetkellisyydestä. Sen todennäköisyys monentuu sodan luomissa äärimmäisissä olosuhteissa, ja tälle pohjalle Linna on tehnyt hienoa työtä. Filmatisoinnit eivät yllä samalle tasolle.
Ydin on yhteinen
Elokuvaversioiden lähestymistavat ja painotukset vaihtelevat, ydin on yhteinen: hahmottaa raamit suomalaisen miehen myytille ja sotasankaruudelle. Näkemys viime sotien suomalaisten sotilaiden herooisuudesta eli sankarillisuudesta lienee yhä yleinen.
Edvin Laineen ohjaama ensimmäinen Tuntematon sotilas puskuttaa ajattoman eloisasti aikansa suomalaisen miesnäyttelijätaiteen tähtiparaatina, joukossa on toinen toistaan muistettavampia ja riemukkaampia tyyppejä. Tarunhohtoisuus on arvossaan ja saman tien tietty romantisointi, isänmaan asialla kun ollaan. Tärkeä tekijä on huumori, joka puree täsmäaseen tarkkuudella.
Mollbergin versio kulkee paljon ärhäkämmin ja vakavammin realismin kiskoilla, mikä näkyy myös henkilökuvissa. Risto Tuorila Koskelana ja Paavo Liski Rokkana ovat lyömättömiä, kun mittapuuksi otetaan yhdistelmä sota ja sen arki, suomalainen sankarimyytti, roolihahmo ja karismaattinen näyttelijätyö.
Tasapaksu miehitys
Louhimiehen versio vastaa pitkälle samansuuntaisella maanläheisyydellä, mutta kokonaisuutena näyttelijäkaarti ei innosta: tasavahva, mutta myös tasapaksu.
Eero Aholla on Rokkana fyysistä irrottelureviiriä, mutta karjalaisuus ei pure Paavo Liskin veroisesti. Aku Hirviniemi työstää hennomman Hietasen kuin roolien aiemmat hupiveikot Heikki Savolainen ja Pirkka-Pekka Petelius (nyt kapteeni Kaarna).
Jussi Vatanen on kelpo Koskela ja Johannes Holopainen mukiinmenevä Kariluoto. Samuli Vauramo tekee Lammiosta tiukan tyyliniekan. Hannes Suominen on Vanhalana luontevasti iloinen velikulta.
Viime aikoina veteraanien muisteloissa on tullut esiin entistä raadollisempia piirteitä varsinkin ylemmän upseeriston edesottamuksista sodan loppuvaiheissa. Tätä puolta ilmentää everstiluutnantti Karjulan hahmo. Janne Virtasella on homma hanskassa alan miehenä, jonka alaisiin kohdistuva raivo yltyy väistämättömän tappion edessä mielipuoliseksi – täältä tullaan, telaketjut!
Ensimmäisen Tuntemattoman sotilaan mieleenpainuvimpia hahmoja on Åke Lindmanin järeä Lehto. Tällä kertaa Lehto (Severi Saarinen) jää statistin osaan.
TUNTEMATON SOTILAS (Suomi 2017). Ohjaus: Aku Louhi-mies. Käsikirjoitus: Louhimies ja Jari Olavi Rantala. Rooleissa muun muassa Eero Aho, Johannes Holopainen, Jussi Vatanen, Aku Hirviniemi, Paula Vesala. Ensi-ilta pe 27.10. ***