Joensuulaisohjaaja Markku Kuronen on tehnyt dokumenttielokuvan Viinapiru (2016). Se kertoo Joensuun Kanavarannan kulkijoista ja Vapaudenpuiston istujista. Päihteitä käyttävät, mutta myös niistä irti haluavat, antavat lyhyessä dokumentissa kasvonsa ja äänensä kameralle. Teksti ei ole aina kaunokielistä kuultavaa.

Kuronen on hankkinut luottamuksen kuvattaviinsa olemalla läsnä pitkiä aikoja ja keskustelemalla päihdeongelmaisten kanssa. Neljänä vuotena hän piirteli näistä taulujen aihioita, kahtena kesänä kuvasi Viinapirua. Kuronen tietää hyvin eri ongelmat, subutexit ja hoitoon pääsyn vaikeudet. Surullisia tarinoita on monta.

– Olen useamman kerran joutunut soittamaan ambulanssin, kun joku on saanut pahemman krampin ja makaa maassa tuskissaan ja huutaa, että haluaa katkolle. Kerran todistin tuossa puistossa myös nuoren pojan kuolemaa, kun hoitohenkilökunta yritti antaa turhaan ensiapua.

– Sydämen pysähtyessä tunnelma tiivistyy hetkeen, kun parikymmentä minuuttia on kulunut pumpatessa sitä käyntiin ja lääkäri nostaa käden pystyyn: peli on menetetty, taas turha kuolema. Yhteensä neljänä kesänä kuolo on korjannut toistakymmentä eri ikäistä.

– Monen pinna on tosi lyhyt hoitojonossa, jos siihen sattuu pääsemään. Jono on pitkä ja houkutuksiin repsahtaa moni – aina on nappi tai pullo tarjolla helpommin. Joka kesä joku nuorempikin lähtee Kanavarannalta ikuisuuteen, sillä viinakuolemia tapahtuu oli hoitoa tai ei.

ILMOITUS

– Mutta hirveän paljon on taisteluja, kun joku haluaa päästä irti. Kaverit itse puhuvat matalan kynnyksen hoitopaikoista, jonne pääsisi helposti, jonottamatta – ja myös pitkäaikaisesta kuntoutuksesta ja tues-
ta kun ensivaihe on kärvistelty. Hoitoon pakottamistakin pitää harkita, jos ei ole ilmiselvästikään enää itsensä herra.

– Puiston sankarit pitäisi nähdä myös ihmisinä ja eläjinä, antaa heille ihmisarvo ja suunnitella sellainen hoitopaketti, joka tuottaa paremmat tulokset kuin pelkkä Metadon tai Subutex. Siinä mielessä päihdehuolto on ollut viime vuodet hunningolla.

– Ja tosiasia on sekin, että viinapiru tahtoo tarttua. Nuoria, lähes lapsia pörrää koko ajan perusjengin ympärillä. Eikä aina ole kyse edes ongelmaperheistä. Sosiaalista taustaa viinapiru ei paljon katsele, vaikka keskiluokan juopottelu ei puistossa näkyisikään…

Markku Kuronen on ryhtynyt itsekin toimeen, tekemään ennalta ehkäisevää päihdetyötä kouluissa. Hän on myös ohjannut jatko-osan Viinapirulle, työnimellä Kynnyksiä. Siinä ote on toiminnallisempi ja toiveikkaampi.

Ensi-ilta on luvassa jo 17.10. ”Materiaalista” ei ole Joensuussa puutetta, ja aihe lienee ikuinen.

Joensuun päihdepalveluiden ongelmista kerrottiin KU:n verkkolehdessä perjantaina.