Suomessa talouspoliittisen keskustelun voimasana on ollut vuosikymmenen ajan kestävyysvaje. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa vielä kiisteltiin julkisen talouden jakovaran käyttämisestä. Pian vaalien jälkeen valtiovarainministeriö teki kuitenkin kestävyysvajeen käsitteen avulla selväksi, että tulevina vuosina julkista taloutta olisi sopeutettava merkittävästi.

Kestävyysvajeella on perusteltu tämän jälkeen esimerkiksi viime vuosien matalasuhdanteessa harjoitettua myötäsyklistä eli suhdannetta vahvistavaa finanssipolitiikkaa. Elvyttää ei ole kannattanut, sillä se olisi vain pahentanut kestävyysvajetta.

Eräänlainen huipentuma kestävyysvajeen käytössä talouspoliittisen linjan ankkurina tapahtui ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja. Tuolloin valtiovarainministeriö ilmoitti kestävyysvajeen olevan aloitetusta sopeutuksesta huolimatta yhä 10 miljardia euroa. Tulevalla hallituskaudella olisi siis välttämättä jatkettava sopeutuksen tiellä, oli hallituksen kokoonpano mikä hyvänsä. Tulevien vuosien talouspolitiikan liikkumavara asetettiin kestävyysvajeilmoituksella marginaaliseksi.

Korkeampi korko osoittautuu laskelmissa kestävyysvajeen näkökulmasta yllättäen paremmaksi vaihtoehdoksi.

Koska kestävyysvajeesta on tullut sopeutuspolitiikan ankkuri, yhä useammat ovat kiinnostuneet myös sen laskemisesta. Viime vuosien aikana kriittisiä arvioita kestävyyslaskennasta ovat esittäneet niin yliopistoprofessorit kuin eri tutkimuslaitoksetkin.

ILMOITUS

Yleinen viesti on ollut, että Euroopan komissiolta kopioituun laskentamalliin liittyy paljon epävarmuutta. Epävarmuutta aiheuttavat esimerkiksi ikäsidonnaisia menoja tai rakenteellista jäämää koskevat oletukset, joiden muuttaminen vaikuttaa oleellisesti kestävyyslukuun.

Tämän vuoden alussa Valtiontalouden tarkastusvirasto huomautti, että kestävyyslaskelmissa epävarmuus pitäisi tuoda paremmin esille tulosten raportoinnissa. Viraston mukaan olisi tärkeää, että eri oletuksilla tehtyjä laskelmia voitaisiin vertailla helposti.

Valtiovarainministeriö onkin lisännyt kestävyysraportointiin taulukon, joka kertoo kestävyysvajeen muutoksen vaihtoehtoisia oletuksia käytettäessä.

Avoimuuden lisäämiseksi ministeriö julkaisi kesällä myös menetelmäkuvauksen kestävyysvajeen laskemisesta. Ilmeisesti menetelmäkuvauksen innoittamana Ylen A-studio teki aiheesta jutun. Jutussa keskityttiin yhteen neljästä kestävyysvajeen osatekijästä – omaisuustulojen kehitykseen pitkällä aikavälillä.

Kestävyysvajeen laskemisesta kiinnostuneille jutun yhteydessä tuotettu Talouspolitiikan arviointineuvoston muistio tarjosi pohdiskeltavaa. Muistiossa arviointineuvosto tarkasteli valtiovarainministeriön laskentakehikolla, miten erilaiset oletukset reaalikorosta ja reaalituotosta muuttaisivat kestävyysvajetta. Tulokset saattavat hämmentää.

Arkijärjellä ajateltuna voisi nimittäin kuvitella, että kestävyysvaje kasvaa julkisen velan reaalikoron noustessa ja supistuu sen laskiessa. Siksihän Suomessakin seurataan tarkalla silmällä luottoluokittajien sekä rahoitusmarkkinoiden arvioita valtion velkakestävyydestä ja muistutetaan, etteivät matalat korot ole ikuisia.

Muistion laskelmat kuitenkin osoittavat, että tilanne laskentakehikossa on tältä osin arkijärjen vastainen. Korkeampi korko voikin helpottaa kestävyysongelmaa.

Kun oletetaan, että sekä julkisen velan reaalikorko että julkisen varallisuuden reaalituotto alenevat prosenttiyksikön valtiovarainministeriön perusoletuksesta, kasvaa kestävyysvaje noin kaksi miljardia euroa. Näin käy siitä huolimatta, että koron ja tuoton välinen ero eli preemio ei muutu lainkaan. Kun preemiota kasvatetaan laskelmissa alentamalla korkoa kolmesta kahteen prosenttiyksikköön, jolloin preemio nousee 0,5 prosenttiyksiköstä 1,5 prosenttiyksikköön, kestävyysvaje ei käytännössä eroa peruslaskelman tuloksesta. Tässä tapauksessa preemion nousu ei näytä vaikuttavan.

Jos sama 1,5 prosenttiyksikön preemio lisätään valtiovarainministeriön käyttämän Euroopan komissiolta tulevan kolmen prosentin korko-oletuksen päälle, jolloin reaalituottoaste nousee 4,5 prosenttiyksikköön, kestävyysvaje kuitenkin supistuu noin 1,8 miljardilla eurolla. Täsmälleen yhtä maltillinen tai radikaali oletus tuottoasteen ja koron erosta tuottaa siis laskentakehikossa hyvin erilaisen lopputuloksen ja intuition vastaisesti korkeampi korko tuottaa matalamman kestävyysvajeen.

Ministeriön menetelmäkuvauksen ja arviointineuvoston muistion perusteella tämä lopputulos näyttää seuraavan kahdesta tekijästä.

Ensinäkin siitä, että valtion ja kuntien rahoitusvarallisuutta käytetään laskentamallissa kestävyysvajeen supistamiseen, jolloin näiden sektoreiden omaisuustulot pienenevät tulevaisuudessa.

Toiseksi vaikka koron aleneminen laskelmassa pienentää intuition mukaisesti velanhoitomenoja, se vaikuttaa toista kautta omaisuustulojen supistumisen kiihtymiseen. Laskelmassa nimittäin tulevaisuuden tulot ja menot muutetaan nykyarvoon diskonttaamalla ne nimenomaan julkisen velan korolla. Koron aleneminen nostaa tulevien tulojen ja menojen nykyarvoa ja koska varallisuustulojen muutos on negatiivinen, niiden supistuminen kiihtyy. Siksi korkeampi korko osoittautuu laskelmissa kestävyysvajeen näkökulmasta yllättäen paremmaksi vaihtoehdoksi.

Nämäkin esimerkit osoittavat, kuinka herkkä kestävyysvajeen laskentamalli on oletusten muutoksille ja kuinka laskennassa tehdyt valinnat esimerkiksi varallisuuden käytöstä tai diskonttaamisesta vaikuttavat lopputulokseen.

Koska kestävyysvaje on vahvasti politisoitunut käsite, on kestävyyslaskelmien oltava mahdollisimman avoimia taustaoletuksista ja laskentamallin ominaisuuksista lähtien. Valtiovarainministeriön menetelmäkuvaus ja Talouspolitiikan arviointineuvoston laskelmat ovat lisänneet laskennan avoimuutta. Jatkossa kestävyyslaskelmien epävarmuus ymmärrettäneen paremmin myös poliittisessa päätöksenteossa.