Jarno Mela

Pekka Korpinen

Valtiotieteen tohtori.

Suomen Pankin tutkija
1967–1971 ja toimistopäällikkö 1971–1972. Työväen taloudellisen tutkimuslaitoksen esimies
1973–1982 ja 1985–1991.
Maailmanpankin johtokunnan jäsen 1982–1985.

Oli mukana valmistelemassa
itsenäistymässä olevalle Namibialle ensimmäistä investointi- ja talousohjelmaa vuonna 1990.

Kirjoittanut useita tietokirjoja
talousaiheista. Tutkijana perehtynyt erityisesti kriiseihin ja taloudellisiin sykleihin.

Helsingin apulaiskaupungin-
johtaja 1991–2007.

Puoluekanta SDP.

Osakkeiden ja asuntojen hinnat on pumpattu liian korkeiksi. Pekka Korpisen mukaan on vaara, että ne romahtavat vastaavasti.

Valtiotieteen tohtori Pekka Korpinen oli yksi heistä, jotka osasivat ennakoida Suomen syöksymisen syvään lamaan 1990-luvun alussa. Joulukuussa 1989 julkaisemassaan ekonometrisessa tutkimuksessa hän ennusti asuntojen hintojen rajua laskua ja vaati hintakuplan puhkaisemista hallitusti.

Ennuste sai runsaasti julkisuutta, mutta talouspolitiikkaan sillä ei ollut mitään vaikutusta.

ILMOITUS

Seuraavana vuonna hän oli asiantuntijaryhmässä valmistelemassa devalvaatioon perustuvaa talousohjelmaa ja totesi esitellessään sitä SDP:n eduskuntaryhmälle, ettei ole kertaakaan nähnyt mitään nyt edessä olevaan uhkakuvaan verrattavaa. Harri Holkerin (kok.) sinipunahallitus ja sittemmin Esko Ahon (kesk.) porvarihallitus jatkoivat kovan markan politiikkaa silti jääräpäisesti, ja devalvaatioon päädyttiin vasta pakon edessä seuraavan vuoden marraskuussa.

”Oikeat toimet olivat niin kauan liian aikaisia, kunnes olivat liian myöhäisiä”, Korpinen kirjoittaa tuoreessa kirjassaan Suomi kääntyy länteen.

Kun Paavo Lipposen ensimmäinen hallitus oli liittämässä Suomea rahaliitto Emuun ensimmäisten joukossa ja ainoana Pohjoismaana, Korpinen esitti epäileviä huomioita Lipposen asettamassa taustatyöryhmässä. Hän piti Euroopan keskuspankin (EKP) kahden prosentin inflaatiotavoitetta yksipuolisena ja liian jäykkänä. Lipponen ei kuitenkaan halunnut avata periaatteellista keskustelua.

– Argumentti ei herättänyt mitään mielenkiintoa. Tulkitsin, että Emuun oli päätetty mennä ja sillä selvä, Korpinen sanoo Kansan Uutisille.

Todelliset syyt eivät Korpisen mukaan olleet taloudellisia vaan ulkopoliittisia: haluttiin kylmän sodan päätyttyä olla mukana EU:n ytimissä ja erottautua entisistä Itä-Euroopan maista.

Euro oli pitkään liian vahva

Emun ongelmat ovat osoittautuneet vielä isommiksi kuin Korpinen oli uskonut. Euromaiden talouksien liiallinen erilaisuus on kriisiyttänyt eteläisen Euroopan maita. Suomen kannalta vuoteen 2015 saakka jatkunut ”euron järkyttävän korkea kurssi” saattaa Korpisen mukaan olla jopa merkittävin syy vientiin keskittyvän teollisuuden siirtymiseen pois Suomesta 2000-luvulla.

Euron ulkoisen arvon vaihtelut ovat olleet Suomen markkaakin isompia. Euron dollarikurssi revalvoitui vajaassa kymmenessä vuodessa peräti 78 prosenttia. Korpinen pitää vakavana virheenä, että EKP ei ole kiinnittänyt huomiota euron ulkoiseen arvoon, vaikka kaikki euromaat ovat suuresti ulkomaankaupasta riippuvaisia.

Korpinen ei silti kannata Suomen eroamista Emusta.

– Eurojärjestelmän hajottajana profiloituminen olisi turhan raskas taakka ulkopoliittisesti, hän perustelee.

Budjettipolitiikka on kahlittu

Yksi perusongelma Euroopan taloudessa ovat Korpisen mukaan uusliberalistisista opeista juontuvat määräykset, joiden mukaan taloutta ei saa juurikaan elvyttää budjetteja kasvattamalla eli julkisin investoinnein.

– Budjettipolitiikka on miltei eliminoitu erilaisilla kahleilla, kuinka paljon saa olla missäkin tilanteessa alijäämää ja millaisilla ohjelmilla alijäämiä otetaan pois. Ne ovat historiallisesti tarkasteltuna aivan järjettömiä, Korpinen tuskailee.

Vakaus- ja kasvusopimuksessa budjettialijäämille asetettu kolmen prosentin raja on Korpisen mukaan mielivaltainen. EU:n finanssipoliittisista säännöistä kuitenkin juuri tätä on noudatettu parhaiten. Velkaantumisen määrään on kiinnitetty vähemmän huomiota, luultavasti siksi, että lähes kaikki jäsenmaat Luxemburgia ja Suomea lukuun ottamatta ovat jo rikkoneet asetetun rajan, 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Budjettipoliittisten mahdollisuuksien rajaaminen yhdessä EKP:n yksipuolisten inflaatiotavoitteiden kanssa heikentää Korpisen mukaan kasvua ja on ongelmallista myös demokratian kannalta: parlamenttien päätösvaltaa on rajattu keskeisellä politiikan alueella.

– Sen seurauksena syntyy populistisia ja fasistisia liikkeitä.

Puhalletaanko taas kuplaa?

Kun jäsenmaiden finanssipolitiikka on kuohittu eikä EU:lla ole voimavaroja yhteiseen aktiiviseen finanssipolitiikkaan, ainoaksi elvytyskeinoksi on jäänyt EKP:n rahapolitiikka. Korkojen pitäminen nollassa tai jopa negatiivisina on nyt viimein tepsinyt: euroalueen, myös Suomen, talous on kasvanut viime vuodesta alkaen. Erityisesti rakentaminen on vilkastunut. Kehitykseen liittyy kuitenkin riskejä, Korpinen varoittaa.

– Osakkeiden ja asuntojen hinnat on pumpattu liian korkeiksi. Kun tästä toiminnasta lähdetään vetäytymään, on suuri vaara, että ne romahtavat vastaavasti.

Matalat korot lisäävät halua ottaa velkaa investointeihin, mutta syövät tallettajien säästöjä. Tällä on myös tulonjakovaikutuksia: talletusten varassa olevat ovat yleensä vähävaraisia, investoijat ja sijoittajat taas vauraita.

– Tämä tulee aiheuttamaan jonkinasteisia jännitteitä yhteiskuntaan, Korpinen ennakoi.

Suomen takuut vaarassa

Myös eurokriisissä on edessä vielä uusia näytöksiä. EU:n runsaan parin sadan miljardin euron avustuspaketti Kreikalle ei ole maata paljon auttanut, Korpinen toteaa kirjassaan. Tutkimusten mukaan siitä ovat hyötyneet eniten ranskalaiset ja saksalaiset pankit.

Tällä hetkellä kiistelyn kohteena on Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) uusimmalle 1,6 miljardin euron valmiusluotolleen asettama ehto, jonka mukaan Euroopan maiden on annettava Kreikan velkoja anteeksi. Ranska ajaa helpotusta voimakkaasti, Saksa taas jättäisi IMF:n kokonaan ulos Kreikan velanmaksua vahtivasta troikasta ja muotoilisi Euroopan vakausmekanismista (EVM) IMF:n kaltaisen valuuttarahaston.

Velkahelpotus on Suomelle erityisen hankala kysymys Suomen ainoana maana hankkimien takuiden vuoksi.

– Takuumme raukeavat, jos velkoja leikataan vapaaehtoisesti. Jos taas Suomi yksin kaataa kokonaisuuden, sillä hankitaan aikamoista myrkkyä ilmapiiriin pitkäksi aikaa. Suomi on joutumassa vanhojen toimiensa vuoksi hyvin hankalaan rakoon ilman, että Suomessa on keskusteltu, miten tulee menetellä, Korpinen arvioi.

Oma lukunsa on vielä Italia, joka ei ole saanut julkista velkaantumista hallintaansa ja jossa pankkikriisikin koputtelee oven takana.

– Jos siellä tulee eteen velkojen leikkaaminen, puhutaan jo paljon suuremmista asioista kuin Kreikassa. Voi olla, että ensin taas autetaan julkisella rahalla, jotta yksityiset pankit pääsevät sieltä ulos, ja veronmaksajien rahoista sitten leikataan. Silloin synnytetään vähitellen tulonsiirtounioni, vaikka vannottiin, että sellaista ei olla pystyttämässä, Italiassa osan vuodesta asuva Korpinen ounastelee.

Demokratiavaje entistä pahempi

Korpinen pitää EKP:n roolia talouspoliittisessa päätöksenteossa ongelmallisena. Eurokriisin myötä EKP on saanut uusia tehtäviä, ja sen valta on kasvanut paljon suuremmaksi kuin alkujaan oli ajateltu. Tämä on kasvattanut demokratiavajetta, koska EKP ei ole toimistaan vastuullinen kellekään.

– Siellä ei ole edes pankkivaltuustoa kuten Suomessa.

EKP on kuitenkin etenkin Kreikan ja Italian kriisien yhteydessä saanut vallan päättää jopa demokraattisesti valittujen hallitusten kohtalosta. EKP:n demokratiavajeeseen ei ole Korpisen mukaan EU:ssa puututtu juuri muuten kuin käyttämällä EU:n komissiota ja kriisirahastoja sen demokraattisina kulisseina.

EKP:hen kytkeytyy myös yksityisten liikepankkien rooli. EKP on tukenut niitä monin tavoin esimerkiksi Irlannissa ja Italiassa.

Johtajien kierto keskuspankin ja liikepankkien välillä lisää korruption riskiä, kun demokraattinen vastuu puuttuu, Korpinen huomauttaa.

Työllisyys EKP:n tehtäviin

Korpinen uskoo uusliberaalin hegemonian vähitellen hellittävän Euroopassa. Valtavirtataloustieteilijät myöntävät jo pankkikriisin johtuneen liiallisesta sääntelyn purkamisesta ja siitä seuranneesta pankkien liian suuresta luotonannosta erityisesti asuntosektorille. Paradoksaalisesti heidän ainoa ratkaisunsa on kuitenkin toistaiseksi ollut korkojen alentaminen jopa negatiivisiksi eli vielä löysempi luotonanto. Korpinen pitää selvänä, että myös finanssipoliittista elvytystä tarvitaan euroalueen koossapitämiseen tarvittavaan nopeaan talouskasvuun pääsemiseksi.

Hän esittää kirjassaan myös useita muita konkreettisia toimia kriisien ehkäisemiseksi ja taloussyklien tasaamiseksi tulevaisuudessa. Esimerkiksi EKP:n tavoitteeksi tulisi asettaa Yhdysvaltojen keskuspankin tavoin rahan arvon vakauden lisäksi korkea työllisyys. Budjettialijäämän ja velkaantumisen enimmäisrajoja tulisi nostaa, mutta samalla määrätä selkeät sanktiot tai kannusteet niiden noudattamiseksi.

Komission ajaman liittovaltiokehityksen Korpinen pysäyttäisi, mutta ei myöskään lähtisi purkamaan eurojärjestelmää. Ratkaisuna olisi löyhä integraatio, jossa eri maat voisivat olla mukana eri tavoin, sekä niin isoja kuin pieniä maita yhtäläisesti sitovat säännöt.

Pekka Korpinen: Suomi kääntyy länteen. Talouden tarina sisäpiiriläisen kertomana. Into Kustannus 2017. 226 sivua.

Pekka Korpinen

Valtiotieteen tohtori.

Suomen Pankin tutkija
1967–1971 ja toimistopäällikkö 1971–1972. Työväen taloudellisen tutkimuslaitoksen esimies
1973–1982 ja 1985–1991.
Maailmanpankin johtokunnan jäsen 1982–1985.

Oli mukana valmistelemassa
itsenäistymässä olevalle Namibialle ensimmäistä investointi- ja talousohjelmaa vuonna 1990.

Kirjoittanut useita tietokirjoja
talousaiheista. Tutkijana perehtynyt erityisesti kriiseihin ja taloudellisiin sykleihin.

Helsingin apulaiskaupungin-
johtaja 1991–2007.

Puoluekanta SDP.