Jussi Joentausta

Helsinkiläinen Justus Mollberg, 26, jäi kesällä koti-isäksi.

Parasta lapsen kanssa olemisessa on lapsi itse: Kohtaaminen silmästä silmään, kun ollaan kaksin. Silloin on vain minä ja hän. Se sisältää hetkiä, jolloin minä ja lapsi olemme koko maailma. Parasta on myös nähdä, miten lapsi oppii joka päivä jotain uutta. Lapsen voi kohdata vasta, kun ottaa hänestä täyden vastuun ja on hänen kanssaan kahdestaan pitkiä aikoja. Se on erilaista koti-isänä olemisessa verrattuna työssä käyvänä isänä olemiseen.

Olen miettinyt, millainen tästä myös isien hellimästä ja kasvattamasta sukupolvesta tulee, kun isät yhä enemmän pitävät pitkiä vapaita ja ovat lastensa kanssa. Uskon, että se tekee hyvää näille lapsille.

Lähdemme joka päivä johonkin, vaikkapa puistoon. Kotona seinät voisivat kaatua päälle, sekä minulle että lapselle. Puolen päivän jälkeen tulemme kotiin ja lapsi nukkuu päikkärit. Se on päivän ainoa lepohetki minullekin, ja ainoa hetki, jolloin voin istua. Muu päivä menee jalkeilla ja liikkeessä.

”Vanhemmuuteen liittyy paljon asioita, joissa ei ole mitään kivaa.”

Lapsen kanssa olemisessa se, mikä on parasta, on myös raskainta. Se on intensiivisyys, joka on sekä fyysisesti että psyykkisesti raskasta. Sitä kuvittelee, että siirrellään vähän palikoita, mutta jos haluaa olla lapsen kanssa intensiivisesti, se vie hirveästi energiaa, vaikka on leikkiä.

Koti-isyys sopi mainiosti, kun jäin työttömäksi määräaikaisesta työsuhteesta. En ole suunnitellut, kuinka kauan koti-isyyteni jatkuu.

ILMOITUS

Koti-isyyttä on lähes aina edeltänyt kotiäitiys. Äiti on jo luonut lapselle rutiinit, ja isä sitten astuu valmiisiin rutiineihin, koska lapsen rutiineja ei voi noin vain vaihtaa. Siinä on hyvää ja huonoa. Äiti on saanut luoda rutiinit lapsen kanssa, mutta toisaalta hänellä on myös vastuu niistä. Isä tulee valmiiseen pöytään, mutta joutuu sopeutumaan toisen luomiin raameihin.

Stereotypia on, että koti-isää ihaillaan. Se vaikuttaa sillä lailla positiivisesti, että voi tulla hyvällä tavalla ylpeäksi isyydestään. Mutta todellisuudessa isyyteen ei juuri kiinnitetä huomiota. Tosin kerran yksi nainen tuli puistossa sanomaan, että hoidan hienosti lastani. Juotin lapselle helteellä vettä. Jos äiti juottaa lapselle vettä, siihen ei kiinnitä kukaan huomiota.

Olen suhteellisen nuori isä. Ongelmallista siinä on se, että minulla ei juurikaan ole vertaisryhmää, samanikäisiä isiä. Helsingissä isät saavat ensimmäisen lapsensa keskimäärin 33-vuotiaina. Minä olin 24.

En koe olevani samassa tilanteessa kuin nelikymppinen isä, joka on jo maksanut asuntolainaa ja tienaa hyvin. Minulle hän näyttää jo kaljuuntuvalta ja harmaantuvalta ukolta, enkä todellakaan pysty samastumaan häneen. Koen tilanteen aina oudoksi ja jopa vaivaannuttavaksi. Voi vain kuvitella, miltä parikymppisistä isistä tuntuu näiden ukkivaarien rinnalla, kun koulu on kesken ja ollaan köyhiä.

Tuoreille vanhemmille hoetaan, että muistakaa nauttia vauva-ajasta. Se on todella väsyttävää ja väärin. Kun ensimmäinen vuosi lapsen kanssa meni pitkälti valvoessa, elämä tuntui välillä jopa tosi kamalalta. Itse säikähdin, että teemmekö jotain väärin.

Vanhemmuuden huonoista puolista pitää puhua avoimesti. Ei ole mielekästä löytää joka asiasta valoa ja iloa, koska vanhemmuuteen liittyy paljon asioita, joissa ei ole mitään kivaa: yöllä herääminen tai se, että väsyneenä pitää jaksaa huolehtia, syöttää ja vielä leikkiä. On parempi hyväksyä se, että niinä hetkinä lapsesta huolehtiminen on velvollisuus, joka vain on hoidettava.