Jarno Mela

Tutkijat Pasi Pyöriä ja Hanna Sutela piirtävät tilastojen avulla suomalaisesta työelämästä valoisampaa kuvaa kuin mihin viime aikoina on totuttu. Työ ei ole muuttunut pelkiksi pätkiksi, mutta epävarmuus tulevasta on lisääntynyt, samoin työntekijöiden kontrollointi ja arviointi.

Työelämän murroksesta on puhuttu Suomessa paljon 1990-luvulta saakka: epätyypilliset työsuhteet sekä itsensätyöllistäminen yleistyvät, ja kaikenlainen epävarmuus työelämässä kasvaa. Pitkän aikavälin tilastot eivät kuitenkaan osoita niin merkittäviä muutoksia kuin julkisen keskustelun perusteella voisi luulla.

– On paljon pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Työelämä Suomessa ja muissa Pohjoismaissa on monilla mittareilla laadukkaampaa kuin useissa muissa Euroopan maissa, sanoo yhteiskuntatieteiden tohtori Pasi Pyöriä, joka työskentelee sosiologian dosenttina ja yliopistonlehtorina Tampereen yliopistossa.

Pyöriä on toimittanut keväällä ilmestyneen kirjan Työelämän myytit ja todellisuus. Siinä tutkijat piirtävät tilastoihin tukeutuen kuvaa melko vakaasta suomalaisesta työelämästä, jota heiluttavat eniten talouden suhdannevaihtelut.

Työttömyyden pelolta ei ole juuri kukaan enää suojassa.

Pyöriän ja Satu Ojalan artikkelissa tarkastellaan prekariaatin yleisyyttä vuosina 1984–2013 kuuden eri kriteerin avulla. Niitä ovat määräaikainen tai vuokratyösuhde, työttömänä oleminen viiden edellisen vuoden aikana, työttömäksi jäämisen pelko, ylikoulutus, huonot työllistymismahdollisuudet ja vastentahtoinen osa-aikatyö (jota on tilastoitu vuodesta 1997 alkaen).

Näin määritellyn prekariaatin osuus palkansaajista on ollut vertailuvuosista pienimmillään vuonna 1990 ennen lamaa ja suurimmillaan laman jäljiltä vuonna 1997. Kasvua on ollut myös vuosien 2008 ja 2013 välillä, mikä jälleen selittynee taloustaantumalla.

ILMOITUS

Sen sijaan pitemmällä aikavälillä muutokset ovat vähäisiä lukuun ottamatta työmarkkinariskin eli työttömyyden pelkoa, joka oli vuonna 2013 suurempaa kuin koskaan aikaisemmin. Sitä koki 35 prosenttia vastaajista, kun vuonna 1984 luku oli 17 ja vuonna 2008 se oli 21 prosenttia. Määräaikaista tai vuokratyötä tekevien osuus oli kasvanut vuoden 1984 11 prosentista 13 prosenttiin vuosina 2008 ja 2013.

Vakituinen työ pitää pintansa

Pyöriä ei tyrmää prekarisoitumisesta puhuvien huolenaiheita. Ne perustuvat usein laadullisiin analyyseihin, jotka korostavat työmarkkinoiden marginaaliin jäävien ihmisten ongelmia. Ilmiöiden laajuuden ja yleiskuvan selvittelyyn tarvitaan kuitenkin myös tilastollista tarkastelua – määrällinen ja laadullinen tutkimus täydentävät toisiaan, Pyöriä korostaa.

Vaikka kokonaiskuva vaikuttaisi vakaalta, yksittäisillä aloilla ja ammattiryhmissä voi tapahtua isoja muutoksia nopeastikin.

– 1990-luvun jälkipuolella pankkipalvelujen nopea digitalisaatio ja asiakkaiden suoranainen pakottaminen itsepalveluun verkossa johti siihen, että paljon alan työntekijöitä saneerattiin ulos. Jäljellejääneiden toimenkuva muuttui neuvonnaksi ja konsultoinniksi, rutiiniluontoinen palvelu tiskeillä hävisi, Pyöriä mainitsee.

Erikoistutkija, yhteiskuntatieteiden tohtori Hanna Sutela Tilastokeskuksesta on ollut viimeksi kuluneet 20 vuotta kehittämässä työolotutkimuksia, joihin Pyöriän ja Ojalan analyysi prekariaatista perustuu. Niiden avulla on vuodesta 1977 lähtien seurattu niin fyysisiä, psyykkisiä kuin sosiaalisia työoloihin vaikuttavia tekijöitä. Haastatteluaineistoissa on selvitetty myös muun muassa työn ja perheen yhteensovittamista, palkansaajien eläkeaikeita ja työhistoriaa.

Sutela vahvistaa Pyöriän havainnon siitä, että muutokset ovat olleet vähäisempiä kuin monesti esitetään. Ilmiön yliarviointi voi johtua siitä, että esimerkiksi luovalla alalla työskentelevä on tekemisissä lähinnä kaltaistensa kanssa eikä tuttavapiiriin välttämättä kuulu teollisuustyöntekijöitä tai sairaanhoitajia, Sutela arvelee.

– Edelleen kaksi kolmannesta kaikista työllisistä on vakituisessa ja kokoaikaisessa normaalityösuhteessa niin kuin oli 2000-luvun alussakin. Suurimmat muutokset osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa tapahtuivat 1990-luvulla. Niin sanottujen itsensätyöllistäjien eli yksin yrittäjinä tai yrittäjämäisesti työskentelevien osuus on puolestaan kasvanut 2000-luvun alun viidestä prosentista seitsemään prosenttiin vuonna 2016.

Työolotutkimuksista ilmenee kuitenkin myös merkittäviä pitkän aikavälin muutoksia. Eräs keskeisimmistä on epävarmuuden tunteen kasvu.

– Työttömyyden, lomautusten ja irtisanomisten pelolta ei ole juuri kukaan enää suojassa. Pitkässä aikasarjassa näkee, että se on aikaisemmin liittynyt työntekijäammatteihin, miehiin, rakennusalaan, matalammin koulutettuihin. Nyt korkea koulutus tai julkisen sektorin työpaikka ei enää suojaa siltä. Entistä useampi on huolissaan, vaikka oma työpaikka ei juuri nyt olisikaan vaarassa, Sutela kuvailee.

Työstä halutaan elämänsisältöä

Toinen iso muutos työolotutkimusten 40 vuoden perspektiivissä liittyy ihmisten suhtautumiseen omaan työhönsä.

– Ihmiset haluavat työltään paljon enemmän kuin aikaisemmin: sisältöä elämään ja mielenkiintoisia työtehtäviä. Ennen on useammin riittänyt, että on työpaikka, jonne mennään aamulla ja tehtaan pillin viheltäessä lähdetään pois, Sutela kuvailee.

Kehitys liittyy koulutustason nousuun ja henkisten töiden yleistymiseen. Tosin kun työolotutkimuksissa on kysytty, onko työn sisältö vai palkka tärkeämpi, myös matalammin koulutetut valitsevat nykyisin entistä useammin sisällön.

– Kaikissa ryhmissä näkyy, että ihmiset haluavat työltä aiempaa enemmän, koska se on niin iso osa elämää ja se halutaan viettää järkevällä tavalla.

Henkinen työ, josta tulee osa ihmisen identiteettiä, voi motivoida ja tarjota mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen, mutta siitä voi myös tulla taakka.

– Jos ei koskaan pääse irti työhön liittyvistä ajatuksista, silloin se voi olla riski jaksamiselle, sanoo Pyöriä.

Työ on myös entistä useammin monenlaisen arvioinnin kohteena.

– Pitää osoittaa olevansa hyvä ja tuottava työntekijä. Jos työnantaja kerää aiempaa enemmän palautetta työstä ja edellyttää entistä enemmän asiakaspalveluhenkisyyttä, se voi kuormittaa persoonallisuudeltaan herkkiä ihmisiä, Pyöriä arvelee.

Sutelan mukaan lähes ammatissa kuin ammatissa työntekijä joutuu raportoimaan työstään aiempaa enemmän ja arvioimaan omaa työtään.

– Monet valittavat, että itse työn tekemiselle jää vähemmän aikaa ja raportteja voi joutua tekemään kotona. Vaikutusmahdollisuudet ja vapaudet lisääntyvät, mutta myös kontrolli ja jatkuva arviointi, minkä digitalisoituminen mahdollistaa.

Teknisillä apuvälineillä voidaan jopa mitata työntekijän pulssia tai esimerkiksi tarjoilijoiden äänensävyä asiakastyössä ja antaa sen pohjalta palautetta.

Tunkeutuuko työ vapaa-ajalle?

Yksi prekarisoitumisen yhteydessä paljon puhuttu muutostrendi on työn ja vapaa-ajan rajojen hämärtyminen. Pyöriän toimittamassa kirjassa tätä on selvitetty Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksen päiväkirja-aineiston avulla, jota on kerätty vuodesta 1979 alkaen.

– Tänä aikana ansiotyön tekeminen kotona ei ollut yleistynyt käytännössä lainkaan, mikä oli vähän yllättävä havainto, Pyöriä kertoo.

Sutela puolestaan epäilee, että työn tunkeutuminen vapaa-ajalle ei välttämättä näy aineistoissa. Työnteolla ei ole selkeää alkua tai loppua, vaan työasioita saatetaan miettiä vaikkapa autoa ajaessa tai keskellä yötä tai keskustella niistä työkavereiden kanssa vapaa-ajalla.

– Jos katsot työsähköpostit kännykästä samalla kun seisot jalkapallokentän laidalla lapsen ollessa harjoituksissa, et merkitse ajankäyttöpäiväkirjaan, että teit töitä.

Työolotutkimuksessa vuonna 2013 työasioita kertoi ajattelevansa kotona ainakin ajoittain 52 prosenttia palkansaajista, kun vuonna 1984 osuus oli 45 prosenttia.

Hyvästä pidettävä kiinni

Pyöriän mukaan työelämän vakavimmat ongelmat tällä hetkellä liittyvät pitkäaikais- ja nuorisotyöttömyyteen. Vaikka osa- ja määräaikaiset työt eivät ole kovin paljon yleistyneet, nuoret ovat entistä suuremmassa uhassa saada vain tällaisia töitä tai jäädä työttömäksi. Useimmilla tilanne tosin helpottaa, kun työn syrjään on kerran päässyt kiinni.

– Suurin riski on niillä nuorilla, jotka jäävät pelkän peruskoulun varaan.

Vaikka Suomen työmarkkinat eivät toistaiseksi ole pahasti jakautuneet, esimerkiksi vähittäiskaupan tai majoitus- ja ravitsemusalan osa-aikatyöntekijöiden asema on usein heikko. Nollatuntisopimuksella työskentelevien työtunnit eivät aina riitä elämiseen varsinkaan pääkaupunkiseudulla.

– Se on ollut ongelma ja siitä on puhuttu jo pitkään, mutta ei ole saatu ratkaistua, Pyöriä harmittelee.

Pyöriä sanoo halunneensa toimittamallaan kirjalla muistuttaa yhä jäljellä olevista arvokkaista asioista nykyisessä suomalaisessa työelämässä, jotta osaisimme pitää niistä kiinni ja taistella niiden puolesta.

– Työnantajien intressissä olisi tietenkin heikentää työehtoja, mutta sitä varten tarvitaan kollektiivista vastavoimaa, ay-liikettä. Työntekijöiden on tunnettava omat oikeutensa.

– Ennen kaikkea politiikassa pitäisi tuntea paremmin työmarkkinoita, jottemme ainakaan lähtisi romuttamaan vuosikymmenten saatossa muodostuneita hyviä institutionaalisia toimintatapoja ja luottamuksen kulttuuria, joka on säännellyt työehdoista sopimista.

Pasi Pyöriä (toim.): Työelämän myytit ja todellisuus. Gaudeamus 2017. 236 sivua.