Jussi Joentausta

Henkilökohtaista

Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän entisellä tiedottajalla Maiju Kaajakarilla on ollut kuulovamma vauvasta lähtien.

Olen todennäköisesti ollut kuulovammainen syntymästä asti. Kuulen puheen aika hyvin, mutta esimerkiksi korkeita ääniä en kuule. Vamma on meluvamman tyyppinen kuulovamma.

Koulumenestykseeni kuulovammalla oli ikävä vaikutus. Erityisen vaikeaa oli saksan kieli, koska en erottanut sen suhuäänteitä. Päättelin lapsen logiikalla, että olen lahjaton. Niinpä annoin paljolti piut paut koululle ja keskityin muuhun, kuten toimintaan teinikunnassa.

Kuulovammani todettiin vasta, kun olin 17. Silloin tekniikka oli vielä sellaista, että kuulolaite ei olisi auttanut minua, koska se voimisti kaikkia ääniä. Tajusin kuitenkin, etten välttämättä olekaan lahjaton ihminen. Päädyinkin Ruotsiin opiskelemaan ruotsiksi sosiologiaa.

Kuulovamma ei ole ollut ongelma työelämässä, kun olosuhteet on järjestetty oikein. Esimerkiksi radiotoimittajan työssä nauhuri ikään kuin toimi kuulolaitteena.

Pärjään hyvin tilanteissa, joissa olen jonkun ihmisen kanssa kahdestaan paikassa, jossa akustiikka on kohdallaan ja näen puhujan niin, että pystyn lukemaan huulilta. Olen oppinut hyväksi huuliltalukemisessa ja varmaan myös luen keskimääräistä enemmän ilmeitä ja äänensävyjä.

ILMOITUS

Iso apu oli edesmennyt kuulokoirani Rosa. Se oli koulutettu ilmoittamaan ovikellosta, puhelimesta, munakellosta, polkupyörän soittokellosta ja palohälyttimestä. Roosan apu toi kuulemiseen varmuutta.

Sain ensimmäisen kuulolaitteeni vasta nelikymppisenä. Nykyiset digitaaliset kuulolaitteet ovat loistavia ja induktiosilmukoita on yhä useammissa paikoissa: konserttisaleissa, kirkoissa, teattereissa, luentosaleissa. Niistä kuulee sen, mitä pitääkin, ei tarvitse kuunnella nenän niistämistä tai karkkipussin rapistelua.

Nyt eläkkeellä käytän kuulolaitetta ehkä noin 6-8 tuntia päivässä. Kuulolaite väsyttää, koska sen kautta tulee myös hälyä korviin. Mutta vielä suurempi rasitus on yrittää kuulla ilman kuulolaitetta. Moni kuulovammainen tarvitseekin säännöllisesti päiväunet. Minä olen selvinnyt ilman niitä.

Suomessa on noin 700 000 kuulovammaista, mutta kuulovammaa ei välttämättä huomaa, koska sitä voidaan korjata apuvälineillä. Tilanne on vähän sama kuin huonosti näkevällä silmälasien kanssa.

Joskus ihmisten on vaikea uskoa, etten kuule, kun he kuitenkin voivat keskustella kanssani. Minulle huudellaan viereisestä huoneesta, puhutaan selin tai käsi suun edessä. Ja vähän joka kokouksesta löytyy niitä, jotka eivät halua käyttää mikrofonia, koska heillä on mielestään niin kantava ääni. He eivät ymmärrä, että ääntä korotettaessa siitä katoaa osa informaatiosta.

Joskus sattuu sitä, että kuulovammainen suljetaan seurueesta, kun hän kysyy, että mille kaikki nauroivat. Sanotaan vain, että ei se ollut mitään tärkeää.

On ikävä pyytää toistamaan sanottua, jota ei vaikka hälinän takia kuule. Sitten arvaa väärin, mitä toinen kysyy, ja vastaa sen mukaan. Monesti kuulovammaisia pidetäänkin hiukan yksinkertaisina, mikä sinänsä on ymmärrettävää, jos vastaa, mitä sattuu. Tilannekomiikkaa syntyy. Vaikka olen ollut avoin kuulovammani suhteen, se ei aina tule puheeksi. Yksi tuttava sai tietää siitä vasta tunnettuaan minut vuosia ja kertoi ajatelleensa, ettei minulla ole valoa kaikissa kamareissa.

Kuulovamman kanssa voi elää normaalia elämää. On siitä hyötyäkin. Saan nukuttua mökillä, vaikka linnut visertävät. Enkä ole ehkä kuullut, kun minusta on puhuttu pahaa. Siinä mielessä huonokuuloisuus tekee onnellisemmaksi.