Tuska Open Air Metal Festival on vakiinnuttanut paikkansa Suomen kesässä. Teini-iästään selvinneen festivaalin historiikki julkaistiin kesäkuun alussa.

Tuska 20 vuotta on nimensä mukaisesti katsaus Tuska Open Air Metal Festivalin historiaan. Tarinahan on mielenkiintoinen. Vuonna 1997 Tony Taleva vietti muutaman liskojen yön, joiden aikana hänelle ilmestyi kasvoton brittiaksentilla puhuva munkki, joka käski käski tehdä festivaalin – tästä alkaa Tuskan tarina. Ensimmäinen festivaali järjestettiin Tavastialla heinäkuussa 1998, seuraavana vuonna oltiin jo VR:n makasiineilla ja vuonna 2001 tapahtuma oli kasvanut jo niin isoksi, että se siirtyi Kaisaniemen puistoon. Suvilahteen festivaali muutti 2011.

Kaisaniemen muistolle

Oman ikäluokkani metallipäille Kaisaniemi lienee edelleen se Oikea festaripaikka. Muistoissa se on muuttunut kadonneeksi Atlantikseksi, jossa aina paistoi aurinko, metalli soi puhtaammin ja pitit pyörivät kiihkeimmin. Kaisaniemen aikakauteen ei tosin osunutkaan yhtään sadepäivää, joten saatamme olla oikeassakin.

Ärsyttää, pihisyttää, puhisuttaa ja pakottaa kuuntelemaan lääkkeeksi black metallia.

Tuska 20 vuotta kirjan otollisimpaan lukijaryhmään kuuluvatkin juuri Kaisaniemen kenttää nuoruudessaan tampanneet. Kirjan jokainen luku herättää lisää muistikuvia. Oli se vuosi, kun pisuaarit tulvivat ylitse ja lavan edessä alkoi olla sananmukaisesti kusiset paikat, se vuosi kun ihmisillä oli vaaleanpunaisia paitoja ja etenkin se vuosi, kun aurinko poltti koko seurueen. Alueen pohjapiirustuksia katsoessa ei voi olla muistamatta, kuinka parhaat keikat olivat teltoissa, vaikka ehkä ne kovimmat bändit päälavalla esiintyivätkin. Nostalgiaa, hyviä muistoja ja ilon väreitä menneisyydestä.

Käsittämättömät lauseet

Meitä lipun ostaneita oli metallin kulta-aikaan Kaisaniemen kenttää tamppaamassa 33 000, joten muistelijoita ja fiilistelijöitä varmasti riittää.

Mutta.

Tekstillisesti kirja on aivan kammottava. Vaikuttaa siltä, että Jone Nikula on haastattelut tehtyään vain litteroinut ne ja laittanut suoraan kansien väliin. Seassa on käsittämättömiä lauseita, joista ei saa tolkkua edes neljännellä lukukerralla. Osa ”lauseista” on useiden rivien mittaisia sisältäen vähintään kolme eri ajatusta, joista yksikään ei ole johtava.

ILMOITUS

”Mä olin tehnyt Wilkesin Geraldin kanssa, joka oli ollut Bodomeitten manageri siihen aikaan, oli Sonata, sen kanssa tehtiin jo 90-luvulla, buukattiin In Flamesin ekat keikat Suomeen, silleen ennen kuin toiset otti niistä buukkausvastuun.”

Anteeksi mitä?

”Mun mielestä tämä Tuskan ääni oli olemassa jo silloin, että en mä tiedä oliko se sitten Stuba, joka… Silloin aluksi Stuba teki tiedotteet ja nämä, että varmaan Stuba on hyvin pitkälle muokannut tämän, ja sehän istuu tosi hyvin kaiken tämän visuaalisen ilmeen kanssa ja näin.”

”Bruce Dickinson oli yksi pääesiintyjistä ja mä puoliksi vitsillä sanoin sille – juteltiin keikan jälkeen, kun hän nautti sitä tummaa oluttansa siinä, oli tilannut kaksi pulloa muistaakseni näitä bissejä – toivottavasti tää ei nyt ole sopimusrikkomus ku mä kerroin.”

Kirjaa ei ole toimitettu millään tavalla. Arvattavaksi jää onko kirjoitusasu valittu siksi, että:

a) hevarit ovat tyhmiä

b) hevarit katselevat vain kuvia

c) hevarit ovat niin älykkäitä, että löytävät ajatuksen sieltäkin, missä sitä ei ole.

Tarinoita Tuskasta

Ärsyttää, pihisyttää, puhisuttaa ja pakottaa kuuntelemaan lääkkeeksi black metallia. Ärsyttää erityisesti lukijan kannalta, joka ostaa kirjan, jonka kirjoitettu sisältö on aivan mitä sattuu – kuvat kyllä ovat vallan hienoja. Harmittaa kirjaan haastateltujen puolesta, koska litteroitu teksti saa heidät vaikuttamaan vähän hölmöiltä. Pihisyttää ja puhisuttaa siksi, että Tuska olisi todellakin ansainnut paremmin tehdyn historiikin juhlavuotensa kunniaksi.

Jos kamalan kirjoitusasun kanssa kuitenkin jaksaa painia, niin Tuska 20 vuotta tarjoaa monta mukavaa tarinaa. Kirja kertoo muun muassa, kuinka Peter Steeleä varten rakennettiin Tuskan backstage-alueelle kuntosali, ja kuinka Dio soitettiin lavalle liian aikaisin jonka vuoksi hänelle jouduttiin kehittämään pikaisesti vessa sermeistä ja ämpäristä.

Kirjassa, tarinallinen osuus sijoittuu pääosin juuri Kaisaniemen vuosiin. Suvilahteen siirryttäessä kirjan teksti siirtyy enemmän teknisiin ja tuotannollisiin asioihin – todennäköisesti osittain siksi, että Tony Taleva tippuu ketjusta pois. Tekninenkin voi olla mielenkiintoista, kertoohan Tuska 20 vuotta -kirja myös siitä, miten suomalainen festivaalikenttä on muuttunut vuosien aikana, miten kilpailu on koventunut ja eri festivaalijärjestäjien entinen kaverihenki on muuttunut kilpailuksi.

Tuska 20 vuotta jättää jälkeensä yhden toiveen, voi kunpa se olisi kirjoitettu ja toimitettu ihan oikeasti.

Jone Nikula: Tuska 20 vuotta. Like. 223 sivua.