Noin kaksi viikkoa sitten EK:n puheenjohtaja Veli-Matti Mattila ilmoitti Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa, että suomalaisten palkat ovat 10–15 prosenttia liian korkeat. Luonnollisesti palkansaajapuoli tulistui Mattilan ulostulosta ja EK:ta syytettiin epäluottamuksen kylvämisestä työmarkkinoille.
Myös pääministeri Juha Sipilä ihmetteli Mattilan puheita. Hän totesi yleisen palkkatason olevan nyt suotuisampi kuin vuonna 2015, koska Suomessa on onnistuttu kilpailukykysopimuksen avulla pitämään kiinni tiukasta palkkamaltista.
Mattilan ulostulossa kiinnostavaa oli ripustautuminen lukuun, jota käytettiin useasti vuonna 2015 perustelemaan kilpailukykysopimuksen tarpeellisuutta. Luku on tuolloin Suomen Pankin virkamiesten tekemä arvio Suomen kustannuskilpailukyvyn parantamisen tarpeesta. Tarkkaan ottaen luku ei sano, että Suomessa palkat sinällään olisivat 10–15 prosenttia liian korkeat, vaan että ne ovat sitä suhteutettuna Suomen ja sen kilpailijamaiden tuottavuuteen sekä kilpailijamaiden palkkatasoon.
Yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa esitettyihin lukuihin tulee aina suhtautua kriittisesti ja niiden taustaoletusten perään kannattaa kysellä.
Pohtimatta sitä, miksi Mattila käytti edelleen kyseistä lukua ja tulkitsi sitä varsin suoraviivaisesti, tapaus osoittaa, että tietyt – yleensä talouteen liittyvät – luvut, voivat määrittää voimakkaasti sekä yhteiskunnallisen keskustelun että yhteiskuntapolitiikan suuntaa.
Kyseinen Suomen Pankin tuottama luku vaikuttaa Suomen lähivuosien palkkakehitykseen, sillä ilman sitä kilpailukykysopimusta ei välttämättä koskaan olisi solmittu. Toimihan luku sopimusta sorvattaessa kaikkien neuvotteluosapuolten hyväksymänä lähtökohtana.
Jos Suomen Pankin arvio kilpailukyvyn parantamistarpeesta olisi yksiselitteinen fakta, luku voitaisiin ymmärtää poliittisesti neutraalina ja vallasta puhdistettuna poliittisen ohjauksen apuvälineenä. Kuten Suomen Pankin ja Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkijoiden vuonna 2015 käymä tiivis keskustelu hyvin osoitti, näin ei kuitenkaan ole.
Erilaisilla oletuksilla esimerkiksi talouden rakennemuutoksesta tai riittävästä vaihtotaseen ylijäämän tasosta arvio kustannuskilpailukyvyn parantamistarpeesta muuttuu. Samoilla tieteellisillä menetelmillä ja indikaattoreilla voidaan päätyä arvioon, jonka mukaan vuonna 2015 kilpailukykyä olisi pitänyt parantaa 2–7 prosenttia, 5–10 prosenttia tai jopa 15–20 prosenttia. Taustaoletukset ratkaisevat.
Tällaisessa tilanteessa yhden luvun valikoituminen viralliseksi totuudeksi ja yhteiskuntapolitiikan perustaksi tekee luvusta välttämättä poliittisen ja antaa kyseisen luvun esittäjälle yhteiskunnallista valtaa. Vaikka virkamiehet tämän yleensä pyrkivätkin kiistämään, yhteiskunnassamme lukujen valta on todellinen ilmiö.
Kustannuskilpailukyvyn parantamistarpeen lisäksi viime vuosina vastaavaa valtaa on sisältynyt esimerkiksi valtiovarainministeriön kestävyysvajearvioon, jolla oli suuri vaikutus edellisten eduskuntavaalien alla käytyyn keskusteluun julkisen talouden tilasta. Koska kestävyysvajeen arvioinnissa taustaoletuksilla on erittäin suuri vaikutus lopputulokseen, kestävyysvajearviota voidaan pitää vieläkin poliittisempana lukuna.
Yleensä luvut vaikuttavat politiikkaan julkisen keskustelun kautta. Jos esimerkiksi äänestäjien enemmistö uskoo, että kestävyysvaje on useita miljardeja, ilman lupauksia julkisen talouden kiristämisestä puolueiden vaalimenestys kärsii. Kilpailukykysopimuksen syntyminen on puolestaan paljon todennäköisempää silloin, jos kansalaiset hyväksyvät julkisessa keskustelussa usein esitetyn virkamiesarvion yli kymmenen prosentin kilpailukyvyn parannustarpeesta.
Lukujen kautta yhteiskunnallista tyytymättömyyttä voidaan hillitä. Toisia yhteiskuntapoliittisia vaatimuksia voidaan leimata lukujen avulla vastuuttomiksi toisia taas vastuullisiksi.
Lukujen valta voi olla myös suorempaa esimerkiksi silloin, kun tietyt luvut sisällytetään lakeihin ja sopimuksiin. Hyvä esimerkki ovat Euroopan Unionin vakaus- ja kasvusopimuksen taloudelliset kriteerit.
Eurokriisin aikana kriteereitä tiukennettiin siten, ettei jäsenmaan rakenteellinen eli suhdannevaihtelusta puhdistettu alijäämä saa ylittää keskipitkällä aikavälillä 0,5 prosenttia suhteessa BKT:hen.
Ensinnäkin voidaan kysyä, miksi juuri tämä luku on valittu kriittiseksi rajaksi.
Toiseksi, koska suhdannevaihteluista puhdistaminen ei ole yksiselitteistä ja riippuu jälleen paljon tehtävistä taustaoletuksista, tämänkin luvun esittäjä käyttää välttämättä yhteiskunnallista valtaa. Käytännössä käy niin, että julkisen talouden liikkumatila, jonka vaaleilla valitut kansanedustajat ja jäsenmaan hallitus saavat annettuna, riippuu virkamiesten tietyistä luvuista tekemistä arvioista.
Silloin, kun luvut kulkeutuvat lakeihin asti, ne vaikuttavat varmimmin yhteiskunnalliseen kehitykseen. Esimerkiksi sote-uudistukseen liittyvässä maakuntien rahoituslaissa on kirjaus, jonka mukaan valtio huomioi maakuntien valtion rahoitusta tarkistaessaan toteutuneet kustannukset siihen määrään asti, että maakuntien ”käyttökustannusten vuosittainen kasvu vastaa enintään prosenttimäärää, joka on maakuntaindeksin toteutunut muutos lisättynä 0,5 prosenttiyksiköllä.”
Käytännössä tämä varsin neutraalilta kuulostava kirjaus luo maakuntien rahoitukseen leikkurin, jolla hallituksen kaavailemat miljardisäästöt sosiaali- ja terveyspalveluissa on tarkoitus toteuttaa.
Yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa esitettyihin lukuihin tulee aina suhtautua kriittisesti ja niiden taustaoletusten perään kannattaa kysellä. Tällä tavalla luvut eivät saa päätöksenteossa suurempaa roolia, kuin niille vahvan demokratian kannalta on suotavaa antaa. Samalla varmistumme siitä, ettei poliittista päätösvaltaa ajaudu esimerkiksi virkamiehille, jotka usein kiistävät sitä edes haluavansa.
Lukujen vallan kaventaminen on meidän kaikkien tehtävä.
Kirjoittaja on Suomen sosiaali ja terveys ry:n SOSTEn pääekonomisti, joka on kiinnostunut hyvinvoinnin ja talouden välisestä suhteesta, järjestöjen taloudellisesta merkityksestä sekä poliittisesta taloudesta.