Avoimet ovet

Mikko Roiha sovitti lavalle Hans Falladan kuulun romaanin, mutta draama riutuu hapen puutteessa.

Saksalaisen kirjailijan Hans Falladan (oik. Rudolf Ditzen, 1893–1947) dokumentaarinen Yksin Berliinissä -romaani (1947) on hivuttava ja jopa hidas, tyypiltään arkinen, mutta vaikutukseltaan syvä radikaali teos. Se kertoo Otosta ja Annasta, jotka menetettyään poikansa Hitlerin sotarintamalla päätyvät omaan yksilölliseen protestiinsa.

Pariskunta on kansallissosialisteja tukevaa riviporukkaa, berliiniläisessä Weddingin kaupunginosassa asuvia duunareita. Heidän reaktionsa poikansa, ”Ottolaisen”, kuolinviestiin on musertava suru, josta toivuttuaan he – ensiksi isä Otto – alkavat kirjoittaa Hitleriä ja sotaa kritisoivia postikortteja ja levittää niitä porraskäytäviin pitkin kaupunkia.

Kortti pari viikossa, mikroskooppista vastarintaa, mutta kuolemanvaarallista: ”Alas Hitlerin hallitus! Alas pakko kärsimys itsevalta Saksassa!”, Otto tekstaa ensimmäiseen korttiin 1940. Kaikkiaan he valmistavat ja jakavat ainakin 233 nimetöntä viestiä, Gestapo raportoi loppusaldona.

Gestapon verkko kiristyy ja tekijät jäävät kiinni syksyllä 1942: ankara kuulustelu, oikeudenkäynti ja kuolemantuomio molemmille.

Berliiniläistynyt teatterimies Mikko Roiha on sovittanut ja ohjannut Falladan romaanin koristelematta, alkuteoksen henkeä tavoitellen. Lavalla on Avoimien Ovien kaksi vakionäyttelijää, Jukka Pitkänen ja Tiina Weckström, ja enimmän ajan he esiintyvät Ottona ja Annana – niin ikään parissa oleellisessa sivuosassa käväisten.

ILMOITUS

Lopun odottelua

Tarina tulkitaan ulkoisesti karuin vedoin. Lavastukseksi käy pöytä ja kaksi jakkaraa, jokunen arkiesine, ja askeettinen valaistus.

Marcello Lussanan luoma äänimaailma saa itsenäisempää osaa, on radiotiedotuksia, diktaattorin puhetta, aikakauden musiikkia, ja usein toistuva melodianpätkä. Loppukohtaukseen wieniläisvalssi tuo tärkeän lisän.

Perusjännite virittyy Annan ja Oton välille, toisaalta heidän ja ulkomaailman välille. Heidät sitoo toisiinsa paitsi pojan menetys myös siitä kumpuava salatehtävä: korttien teko ja jako.

Tunnelma tihkuu uhkaa. Koneisto – gestapoineen, urkkijoineen – on totta kai ylivoimaista lajia, ja siksi oikeastaan alusta pitäen käy ilmeiseksi, ettei avioparille kajasta pienintäkään toivoa. Kaiken aikaa he ikään kuin valmistautuvat sankarilliseen itsemurhaan.

Toivottomuuden tuntu luo esitykseen ongelmia. Kun katsoja oivaltaa, mitä tuleman pitää, loppu lupsahtaa lähinnä odotteluksi. Että valitsevatkohan he ruton vai koleran? Väliajan jälkeen näytelmä kärsii tästä itsestäänselvyydestä erityisesti.

Tragiikkaa on, draamaa uupuu

Tiina Weckström ja Jukka Pitkänen kyllä tekevät minkä pystyvät, mutta heidän mahdollisuutensa ovat kovin vähissä. Enimmäkseen he tuskailevat, epäilevät tai vain kärsivät. Ei ole näyttelijän hyvä joutua operoimaan näin yksiulotteisin skaaloin, ammattitaito jää vajaakäytölle.

Ulkopuolisesta maailmasta annetaan vain muutamia signaaleja, kuten tietoa kuolleen pojan morsiamesta tai asuintalon ahdistetun juutalaisnaisen itsemurhasta. Ne hieman levittävät näkymää, mutta rohkeammat lavennukset olisivat tulleet tarpeeseen.

Yksin Berliinissä on malliesimerkki, miten riskialtista ja vaikeaa on sovittaa huipputekstiäkin näytelmäksi. Hyvä tahto ei yksin riitä, ja ohjauksen monet elementit kompastelevat nyt pahasti. Työ ei ilmennä näyttämötaiteen luonnollista hengitystä.

Mikko Roiha on omistanut esityksen ystäviensä Ritva ja Kalle Holmbergin muistolle. Kaunis ele, Berliini oli heille keskeinen ja rakas kaupunki.

Yksin Berliinissä. Teatteri Avoimet Ovet. Teksti: Hans Fallada ja Mikko Roiha. Dramatisointi, lavastus ja ohjaus: Mikko Roiha. Puvut: Taina Sivonen. Äänisuunnittelu: Marcello Lussana. Rooleissa: Tiina Weckström ja Jukka Pitkänen. Esityksiä 11.4. asti.