Mikko Porvali
Syntynyt 1980
Oikeustieteen maisteri, rikoskomisario. Toiminut myös rauhanturvaajana
Kosovossa
Tietokirjoja:
Vakoojakoulu: Päämajan asiamieskoulutus jatkosodassa (2010)
Operaatio Hokki: Päämajan vaiettu
kaukopartio (2011)
Hyökkäyksen edellä: Kaukopartio
Kannaksella kesällä 1941 (2013)
Sehän siinä surullista onkin, että kun kirjoittaa 1930-luvusta silloisten lähteiden pohjalta, niin se peilautuu meidän ajassamme.”
Kaunokirjat:
Sinisen kuoleman kuva (2015)
Veri ei vaikene (2016)
Tieto-Finlandia -ehdokas teoksesta
Operaatio Hokki
Nykyhetkeä verrataan usein 1930-lukuun. Oikeistoradikalismi oli näkyvä poliittinen tekijä, jolle väkivalta ei ollut vierasta. Tukea se sai hallituspuolueen sisältä. Muun muassa tästä kertoo rikoskomisario Mikko Porvalin toinen romaani Veri ei vaikene (Atena 2016). Helmikuun alussa Suomen dekkariseura palkitsi sen Vuoden Johtolanka -palkinnolla.
Veri ei vaikene on toinen osa trilogiaksi muodostuvasta Karelia Noir -sarjasta. Sinisen kuoleman kuva (2015) kertoi etsivän poliisitoiminnan eli rikospoliisin perustamisesta ja alkuvaiheista Viipurissa 1920-luvulla. Se oli raakaa aikaa. Pirtusodissa tapettiin useita poliiseja. Teos onkin omistettu virkatehtävissä kuolleiden poliisien muistolle.
Veri ei vaikene kattaa koko 1930-luvun. Pääaiheena on Lapuan liike ja sen toimeenpanemat kyyditykset. Lopussa jahdataan desantteja keskellä Viipurin pommituksia talvisodassa.
Rikospoliisin alkuvaiheita kuvatessaan rikoskomisario Porvali kirjoittaa samalla oman ammattikuntansa historiaa. Tyyli on tuttu hänen sotahistoriallisista kirjoistaan, joista Operaatio Hokki oli Tieto-Finlandia -ehdokkaana: faktapohjainen tarinallisuus. Porvalin kiinnostuksen kohteena ei ole poliisiorganisaatio, vaan suomalaisen rikostutkimustaidon historia.
Mätön kuolema oli kosto
Veri ei vaikene -kirjan pääjuoni on tosi. Siinä selvitetään samaa vuonna 1930 tapahtunutta muilutusta, josta kerrotaan kulttuurihistoriaan pysyvän jäljen jättäneessä Lapualaisoopperassa vuodelta 1966. Muilutettu oli Kannaksen Heinjoella asunut suutari Erik Mättö, jonka ruumis löytyi vasta seuraavana vuonna.
Henkirikokseen syylliseksi paljastui ”jumalan valitseman kansanjohtajan” Vihtori Kosolan poika Pentti. Oikeuden päätöksen mukaan jäi näyttämättä toteen, että ”Mättö olisi surmattu vakain tuumin tai että hänen vapauttaan olisi riistetty”, vaikka miestä kuljetettiin umpiautossa kymmeniä kilometrejä Kannaksen teillä. Lopulta aseeton mies ammuttiin tienlaidan metsikköön.
Korkein oikeus vahvisti Kosolan tuomioksi kuusi vuotta kuritushuonetta vuonna 1934, mutta presidentti P.E. Svinhufvud armahti hänet jo kahden vuoden kuluttua joulukuussa 1936.
Mätön orpolapsilta evättiin kaikki korvaukset.
Lentäjänä talvisodassa toiminut Pentti Kosola itse kuoli ilmataistelussa Ruokolahdella.
Mikko Porvali pitää arkistopapereiden perusteella melko selvänä, ettei Mättö ollut poliittinen henkilö. Muilutus ei liittynyt siihen, vaan sai alkunsa paikkakunnan miesten keskinäisistä kaunoista. Se oli kosto, joka karkasi käsistä.
– Siinä käytettiin hyväksi nuoria fanaatikkoja, jotka ovat valmiita tekemään mitä vaan oman kieroutuneen maailmankuvansa puolesta. Tällaisiin seurauksiin se sitten äkkiä johtaa.
”En kirjoittanut varoittaakseni”
”Kyseessä on vahva ajankuva, joka samalla resonoi tätä päivää ääriliikkeineen ja sodan keskelle joutuvine ihmisineen”, Johtolanka-raati perusteli.
– Siinä on jotain, joka on aika tyypillistä meidänkin ajassamme, Porvali itse sanoi Mätön kyydityksestä haastattelussa, joka tehtiin ennen kuin hän oli kuullut palkintoperustelut.
On suuri houkutus lukea Veri ei vaikene -kirjaa kommenttina oman aikamme tapahtumiin, mutta Porvali kiistää tavoitelleensa ajankohtaisuutta. Kirjaa kirjoittaessa esimerkiksi Helsingin Elielinaukion surmatyö oli vielä tekemättä.
– Nuoret miehet, näyttämisen halu, fanaattisuus, hän luettelee Mätön surman taustoja.
Matkaan ei lähdetty sillä mielellä, että ketään tapetaan. Niin kuitenkin kävi.
– Missään nimessä en ajatellut kirjoittavani niin, että nyt pitää ääriliikkeistä varoitella. Mutta ihan selvästi on samankaltaisia arvoja ja piittaamattomuutta ilmassa – yksisilmäistä tapaa katsoa asioita.
Siltäkin osin Porvalin kuvaama 1930-luku on kuin nykyaikaa, vaikka viestintävälineet ovat muuttuneet.
– Kun lukee 1930-luvun alun sanomalehtiä oikealta ja vasemmalta laidalta, niin samoista asioista kirjoittaessaan ne kertovat niin eriävin sanoin, että toinen ei voi olla totta. Todennäköisesti molemmat liioittelevat omaan suuntaansa.
– Joissain maissa presidentilliseltäkin tasolta puhutaan alternatiivi-totuuksista. Siinä aikakaudessa on hirveästi samaa.
Kiakkovieraita ja Vastarintaliikettä
Poliisina Porvalilla on omakohtaista kokemusta ”suhteellisen räväköistä” mielenosoituksista.
Hänestä ääriliikkeet sijoittuvat poliittisen kentän ulkopuolelle eivätkä niihin sovellu määritelmät äärioikeistosta ja äärivasemmistosta.
– Mutta jos käytetään näitä termejä, olen katsonut äärivasemmiston mielenosoitusta, ”Kiakkovieraita”, Tampere-talossa mellakka-aidan takaa itsenäisyyspäivänä 2013. Poliisin hevoset sai huolella jääkiekkomailasta. Elokuussa 2015 olin Jyväskylässä töissä, kun Suomen Vastarintaliikkeen mielenosoitus karkasi käsistä.
– Olen nähnyt mellakointia ja tunnen ääriliikkeitten ajattelutapaa jollakin lailla töitten puolesta. Ehkä se näkyy kirjasta, mutta en ole hakenut mitään analogiaa. Sehän siinä surullista onkin, että kun kirjoittaa 1930-luvusta silloisten lähteiden pohjalta, niin se peilautuu meidän ajassamme.
Analogian tuntua joka tapauksessa on vahvasti muun muassa siinä, kun Porvali pistää toisen päähenkilönsä Kähösen miettimään tutulta tuntuvia asioita. Lapualaiset kantavat hänelle lapsuudesta tuttuja ja positiivisia körttien sinimustia värejä. ”Voisivatko he varastaa loputkin tunnukset, jotka olivat minulle pyhiä? Vaakunaleijonan? Siniristilipun?”
– Hirveän hyvin kirja istuu nykyiseen vihapuhe-keskusteluun, mutta en ole tavoitellut sellaista, Porvali sanoo.
Politiikka vaikuttaa poliisiin
Porvalin Karelia Noirissa on kolme tasoa.
Ensimmäinen on rikospoliisin kehittyminen ja poliisikuolemat, joita varsinkin ensimmäisessä osassa on
paljon. Ne on kuvattu yhtä lukuun ottamatta tapahtuneiksi juuri niin ja sinä päivänä kuin kyseiset poliisi-
surmat oikeastikin. Se yksikin tapahtui juuri niin, mutta romaanissa tapahtuma-aika on muutettu.
Toinen taso on poliitikkojen ja poliisiorganisaation suhde. Ensimmäisessä osassa tulee alastomasti esiin, miten Maalaisliitto pelasi kaksilla korteilla kieltolain aikana. Puolue kannatti sitä, mutta puolueen edustajat katsoivat pirturallia läpi sormien siellä, missä se oli poliittisesti edullista, kuten vanhassa iloisessa Viipurissa.
Toisessa osassa kritiikin kohteena on oikeisto, nykytermeillä oikeistopopulistit.
Vielä kirjoittamista vailla olevassa kolmannessa osassa se kohdistuu vasemmistoon. Sarjan kolmas osa alkaa jatkosodasta ja päättyy sotien jälkeisiin ”vaaran vuosiin”.
– Miten tietyt politiikan seuraukset näkyvät poliisin työssä, hän kiteyttää tarinansa yhden ulottuvuuden.
Kolmas taso on rikostutkimustaidon kehittyminen. Ensimmäisessä osassa 1920-luvulla sormenjäljistä tuli oikeuskelpoista todistusaineistoa.
1930-luku oli veritutkimuksen kehittymisen aikaa. Silloin opittiin erottamaan ihmisen ja eläimen veri toisistaan. Ei kuulosta nyt kovin suurelta harppaukselta, mutta agraariyhteiskunnassa erolla oli suuri merkitys rikostutkinnalle.
Kolmannen osan rikostutkimuksellista teemaa hän ei ole vielä päättänyt.
Kirjoittaja oli raadin jäsenenä valitsemassa Vuoden Johtolanka -voittajaa.
Mikko Porvali
Syntynyt 1980
Oikeustieteen maisteri, rikoskomisario. Toiminut myös rauhanturvaajana
Kosovossa
Tietokirjoja:
Vakoojakoulu: Päämajan asiamieskoulutus jatkosodassa (2010)
Operaatio Hokki: Päämajan vaiettu
kaukopartio (2011)
Hyökkäyksen edellä: Kaukopartio
Kannaksella kesällä 1941 (2013)
Sehän siinä surullista onkin, että kun kirjoittaa 1930-luvusta silloisten lähteiden pohjalta, niin se peilautuu meidän ajassamme.”
Kaunokirjat:
Sinisen kuoleman kuva (2015)
Veri ei vaikene (2016)
Tieto-Finlandia -ehdokas teoksesta
Operaatio Hokki