Paljon parjattu ja elinkeinoelämän suunnalta taivaisiin ylistetty kilpailukykysopimus eli kiky astui voimaan 1.1.2017. Pakkopullana Metalliliiton paikalliselle edunvalvontatasolle syötetty ”sopimus” näytti jälleen kerran sen valitettavan tosiasian, että teollisuustyönantajat eivät usein ole valmiita paikalliseen sopimiseen. Heiltä puuttuu kyky sopia asioista, koska valistunut suomalainen yritysjohto on lähes aina pärjännyt käskemällä.
Itse sopimusteksti on paikallisen edunvalvontatason näkökulmasta luvattoman heikko. Sen lisäksi Sipilän hallituksen kiristykseen suostuminen tilanteessa, jossa talouskasvu on jo oven takana, oli vuosituhannen suurin taktinen munaus. Mitä edellytyksiä paikalliseen sopimiseen on tilanteessa, jossa olemalla sopimatta mitään työnantaja saa laskennallisesti 24 tuntia ilmaista työtä lähes haluamanaan ajankohtana?
Tällainen lähtökohta ei voi johtaa kuin tinkimiskilpailuun, jossa pekkaset ja pyhäpäivät ovat ensimmäiseksi keskustelun kohteena, sen sijaan, että osapuolet kävisivät aitoa neuvottelua kunkin yrityksen tarpeiden pohjalta. Varsinkin, kun työnantajajärjestön tasapuolista sopimista edistävässä paimenkirjeessä vaaditaan poistamaan kolme pekkasvapaata, muuttamaan helatorstai ja muita pyhiä työpäiväksi tai tekemään –24 tuntia sisältävä työaikapankkisopimus.
Talouskasvun hedelmät valuvat jatkossakin panamalaiselle pankkitilille.
Sopimuskierroksen lopputulos Metallissa oli koko arvottoman näytelmän käsikirjoituksen mukainen: Suuri osa työpaikoista joutui tyytymään ”perälautaan” joko työnantajan tahdosta tai siksi, että paikallisesti ei muistettu sopia mitään. Osa sai jotain tingittyä ja harvoissa tapauksissa sovittiin, että mikään ei muutu. Palkankorotusneuvotteluja yritysten taloudellisen tilanteen mukaan ei toteutettu juuri missään yrityksessä. Talouskasvun hedelmät valuvat jatkossakin panamalaiselle pankkitilille.
Suurliitoista ja ”vahvasta edunvalvonnasta” haaveilevien ammattiyhdistysjohtajien solidaarisuuden ja työväenluokkaisten arvojen rapautumisesta kertoo se, että luottamusmiehet ja työntekijät jätettiin oman onnensa nojaan taistelemaan työnantajan kiristystä vastaan. Liittojohtajien soisi muistavan, että paikallinen taso pärjää ilman heitä, mutta ilman paikallisen tason tukea he ovat jatkossakin vain pöhöttyneitä paperitiikereitä.
Kirjoittaja on putkiasentaja Turusta.