”Lauri Viita (1916–1965) oli kirjailijanakin rakentaja – sanojen ja lauseiden kirvesmies”, määrittelee Olli Löytty toimittamansa Luojan palikkaleikki -esseekokoelman (Teos, 2016) esipuheessa.
– Näinkin voi sanoa. Hänhän työskenteli rakennusmiehenä ennen kirjailijan uralle heittäytymistään. On totta, että Viita oli kielellisesti erittäin taitava sanojen rakentaja ja nerokas kirjoittaja, Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden emeritusprofessori Yrjö Varpio toteaa.
– Kaksi erilaista Lauri Viitaa ikään kuin kilpailee keskenään. Toinen on nerokas kielenkäyttäjä ja kielipelien taitaja, toinen yhteiskuntaa ja sen kipukohtia esittelevä ja analysoiva visionääri. Itse rakastan jälkimmäistä, yhteiskuntakriittistä puolta Viidassa, sillä kirjailijan teokset eivät koskaan synny irrallaan siitä yhteiskunnallisesta todellisuudesta, missä hän elää. Viidan yhteiskuntakritiikki on kieleen sidottua, hänelle kieli oli yhteiskunnallista, Viidan tuotannosta väitellyt Varpio korostaa.
Vasemmistolainen ajattelu kahmaisi lisätilaa sodanjälkeisessä kirjallisessa elämässä, jossa vähäväkisten ihmisarvo tunnustettiin ja Suomen lähihistoriaa tarkasteltiin uudesta näkökulmasta.
Tästä asiasta hänellä on hieno aforismi Suutarikin suuri viisas -kokoelmassa: ”Taide on mielen vapauttamista merkitysyhteyksistä”. Toisin sanoen taiteilijat pystyvät purkamaan jokapäiväisen kielemme kliseet ja tuottamaan jotain aidompaa ja alkuperäisempää. Viita oli semiootikko jo ennen semiotiikkaa.
Kaikki uusiksi
Viita kuului sukupolveen, joka tuli uusine ihanteineen kirjallisuuden kentälle sodan satuttamana.
”Varhaisia merkkejä muutoksesta oli Tampereella syntynyt kirjallinen Mäkelän piiri, jonka ensimmäinen nimekäs kirjailija Viita oli. Pian piiriin liittyi muiden työläistaustaisten kirjailijoiden ohella lahjakas, mutta suurelle yleisölle vielä tuntematon Väinö Linna. Tässä joukossa Tampere, Suomi ja maailma rakennettiin uudestaan, kapitalismi sortui ja porvarit saivat selkäänsä, kuten piirin henkinen isä Mikko Mäkelä hymy suupielessään muisteli”, Varpio kirjoittaa esseessään Lauri Viidan sata vuotta.
– Vanhentunut osa kansakunnan aatteellisesta perinnöstä hylättiin. Vasemmistolainen ajattelu kahmaisi lisätilaa sodanjälkeisessä kirjallisessa elämässä, jossa vähäväkisten ihmisarvo tunnustettiin ja Suomen lähihistoriaa tarkasteltiin uudesta näkökulmasta. Viidan alkuajan tuotannossa tämä on verhottu allegorian, satiirin ja myyttisen symboliikan taakse, mutta samasta asiasta on kyse kuin Linnallakin.
Varpio korostaa, että Viidan vuonna 1950 kirjoittama Moreeni on yhä ajankohtainen ja terävä markkinatalousyhteiskunnan analyysi.
– Hänhän kirjoittaa, mitä uusia hienoja kulutusmenetelmiä ihmeellinen tuotantokoneisto tuottaa. Myös Viidan runokokoelmassa Suutarikin suuri viisas on aforismeja, jotka kuvaavat terävästi miten Suomen ystävällisiä äidinkasvoja veistetään. ”Ainoastaan taiteen elävä herkkyys voi nyt ratkaista, kasvaako täällä myös omatunto, vaiko vain maa murenee ja vesi sakenee.” Näin hyvä kirjailija näki kauas tulevaisuuteen sen, mihin suuntaan yhteiskunta on menossa.
Sota on valtava tragedia
Myös sisällissodan kuvaaminen oli Viidalle tärkeää.
Moreeni on yhä ajankohtainen ja terävä markkinatalousyhteiskunnan analyysi.
– Se perustui siihen, että niin sanotun ”vapaussodan” kuva oli ollut keskeinen osa siihenastisen Suomen aatemaailmaa. Viita korostaa tuotannossaan lähitasolta, että sisällissota ei ollut mitään sillanpääläistä paraatimarssia, kritisoiden voimakkaasti silloista historiankuvaa. Viita halusi pasifistina korostaa, että sota ei ole ylevää ja ihanteellista, vaan valtava tragedia.
Viita ei ollut mikään painosten kuningas toisin kuin Linna. Viidan tuotanto on kuitenkin elänyt kautta aikojen erityisesti tamperelaisten ja muidenkin ihmisten muistamina sitaatteina ja rakastettujen runojen myötä.
– Se on ihmeellisin asia, että hän elää edelleen selvästikin! Ei vain hänen juhlavuotensa, vaan tämä aika on nostanut Viidan tuotannon esiin.
Se jäi varsin suppeaksi kirjailijan menehdyttyä auto-onnettomuudessa vuonna 1965.
Viitaa ja Linnaa vierastettiin
Oliko Lauri Viita siis parempi runoilijana kuin prosaistina? Siihen Varpion on vaikea ottaa kantaa, sillä Moreeni on hänen mielestään huipputeos. Alex Matson totesi esitellessään sitä, että Suomessa ei ole julkaistu näin hyvää romaania sitten Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen.
Moreeni törmäsi samanlaisiin asenteisiin kuin Linnan Tuntematon sotilas.
– Heidän historian kritiikkinsä, erityisesti toisen maailmansodan kritiikki, ei miellyttänyt valtaeliittiä. Sitä pidettiin vaarallisena. Esimerkiksi kansatieteilijä Matti Kuusi kirjoitti nimimerkillä, että Viidan Moreeni edusti sellaista metsäsuomalaisuutta, jota pitäisi ehdottomasti torjua. Mutta, Moreenihan ei ole alkeellisuuden ylistys, vaan edustaa suomalaisessa romaanitaiteessa erittäin tärkeää käännettä. Siihen asti suomalaisuus oli kirjallisuudessa haettu lähinnä maaseudulta. Viita osoitti, että aikaisemmin ankeaksi kuvattu työläisympäristö oli myös isänmaata ja että se voi olla onnellinen ympäristö elää.
Viita kävi teoksissaan poleemista keskustelua aikaisempien kirjailijoiden kanssa. Hän muun muassa halusi osoittaa, että Sillanpään Marssilaulu ei ole sodan koko kuva. Betonimyllärissä on sitaatteja Otto Mannisen teoksista, ja lainaukset kääntyvät kritiikiksi Mannisen ylevää ihmiskuvaa vastaan.
Viita korosti erityisesti kirjallisuuden merkitystä kysellessään, mitä kieltä me puhuisimme, ellei suomea olisi kirjoitettu, ja minkä maan kansalaisia olisimme, ellei Suomea olisi kirjoitettu. Hän uskoi vahvasti siihen, että kirjallisuus ja taide ovat tärkeitä yhteiskunnan rakentajina.