Lehtikuva/Roni Rekomaa

Viimeisen parin viikon aikana Suomessa on puhuttu paljon pääministeri Juha Sipilästä ja Ylestä. Kansan Uutisten skuupista alkanut tapahtumien ketju on johtanut suurimpaan poliittiseen skandaaliin vuosiin – paitsi tietysti Ylen johdon mielestä, jonka mukaan siinä ei ollut alun jälkeen enää mitään uutisoitavaa.

Julkinen keskustelu ja uutisointi ovat sittemmin keskittyneet jopa enemmänkin Yleen. Koska Ylen vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen on jyrkästi kiistänyt, että pääministerin painostuksen edessa olisi taivuttu, tämä on ymmärrettävää: kriittiset journalistit ovat pyrkineet esittämään yhä uutta näyttöä siitä, että Yle on toistuvastikin antanut vaikuttaa itseensä.

Jääskeläisen väitteet siitä, että Sipilää koskevien jatkojuttujen julkaisematta jättäminen Ylellä olisi perustunut puhtaasti journalistisiin perusteisiin eikä pääministerin vihaiseen viestittelyyn, eivät vakuuta. On täysin epäuskottavaa väittää, että erityisesti pääministerin kiivaat painostusyritykset itsessään eivät olisi iso uutinen. Suomen Kuvalehden paljastettua Sipilän painostuksen se pomppasi maan ykkösuutisaiheeksi ja nousi otsikoihin ympäri maailmaa (muun muassa New York Times, BBC, Le Monde). En ymmärrä, miten se olisi muka voitu jättää Ylellä uutisoimatta journalistisista perusteista. Sokea Reettakin näkee, että tämä on todella iso uutinen.

Sipilän kiihtyminen asian esille nostamisesta osoittaa, ettei hän ymmärrä alkuunkaan asemansa velvoitteita.

Ylestä on hyvä keskustella. Samalla on kuitenkin tärkeää, ettei pääministeri Sipilä unohdu.

Presidentin valtaoikeuksia Suomessa on Urho Kekkosen päivistä kovasti karsittu. Pääministeri on nykyään maassa kaikkein suurinta poliittista valtaa käyttävä henkilö. Siksi pääministerin tekemiset ovat erityisen tarkan luupin alla.

ILMOITUS

Pääministerillä soisi olevan kohtuullisen kyvyn kestää painetta ja arvosteluakin. Sipilä on kuitenkin paljastunut herkkähipiäiseksi mielensäpahoittajaksi, joka näkee suhteellisen neutraalissa uutisessakin henkilökohtaisen loukkauksen. Hän poltti päreensä Ylen uutisesta ja pommitti Yleä ja sen toimittajaa melkein kahdellakymmenellä suivaantuneella sähköpostiviestillä. Se on painostusta.

Toisin kuin tuohtunut pääministeri asian blogissaan ilmaisi, Ylen uutinen ei todellakaan ”vetänyt lokaan” Sipilän lapsia tai sukulaisia. Kysymys on koko ajan ollut vain ja ainoastaan Sipilän itsensä sidonnaisuuksista ja mahdollisesta esteellisyydestä päätöksenteossa. Sipilän oma puolue on ryvettynyt pahasti vaalirahaskandaalissa ja Nuorisosäätiöön liittyvässä kohussa. Nekin osoittavat ikävällä tavalla, että poliittisten vallankäyttäjien moraalisuutta ei kerta kaikkiaan voi jättää näiden oman arvostelukyvyn varaan. Tarvitaan avoimuutta.

Vaikka Sipilä ei olisikaan tehnyt tietoisesti mitään väärää, tuon tason poliitikon sidonnaisuuksien nyt vain pitää olla tiedossa. Vallankäyttäjän velvollisuuksiin kuuluu itse selvittää mahdollinen esteellisyys. Esimerkiksi ministerin tulee jäävätä itsensä pienimmästäkin syystä, ettei kenellekään ulkopuoliselle voi syntyä edes minkäänlaista epäilystä puolueettomuuden vaarantumisesta.

Pelkkä mahdollisuus riittää. Tätä edellyttää hallintolaki. Nämä ovat yleiset pelisäännöt, jotka erityisesti pääministerin pitäisi itsestäänselvyyksinä sisäistää ja ymmärtää. Sipilän kiihtyminen asian esille nostamisesta osoittaa, ettei hän ymmärrä alkuunkaan asemansa velvoitteita.

Pääministerillä soisi myös olevan suhteellisuudentajua. Sipilä on selittänyt epätavallista käytöstään sillä, että hänen ei sallittu antaa kommenttia Ylen juttuun ennen sen julkaisua, ja että siinä oli vääriä tietoja. Sipilälle tarjottiin kyllä sitten toistuvasti tilaisuutta esittää oma näkemyksensä jutun täydentämiseksi. Sen sijasta hän keskittyi pommittamaan Yleä kiukkuisilla sähköposteillaan.

Mitä sitten olivat nämä Sipilää kuohuttaneet ”asiavirheet”?

Hän puuttuu omassa blogissaan kahteen asiaan: Ensiksi, hänen isoisänsä Esa Jauhiainen ei perustanut nyt puheena olevaa yritystä Katera Steelia vaan sen edeltäjän Hitsaus- ja levytakomon. Toiseksi, Sipilä itse ei ollut nuorena töissä Katera Steelissa vaan sen edeltäjässä. Kuitenkin Katera Steelin omalla kotisivullakin yrityksen historia aloitetaan Jauhiaisesta ja Hitsaus- ja levytakomosta. Pidetäänkö niitä samana vai eri yrityksenä on makuasia ja täysin merkityksetön sivuseikka itse asian kannalta – sen, että Katera Steel on Sipilän lasten ja sukulaisten omistama.

Myös Sipilän viime keväänä Ylen MOT-ohjelmaan vaatima oikaisu oli silkkaa tyhjää saivartelua. Valitettavasti Yle taipui tuolloin Sipilän oikaisuvaatimukseen ja samalla viestitti Sipilälle, että sen uutisointiin voi vaikuttaa painostuksella. Sipilän juuttuminen halkomaan hiuksia Ylen juttujen mitättömistä muotoseikoista antaa erikoisen kuvan hänen suhteellisuudentajustaan.

Ylen Ykkösaamussa Sipilä kertoi harkinneensa luovuttamista: ”ellei tässä tehtävässä olisi ollut suurempi visio siitä, mitä on tekemässä, niin olisin sanonut, että pitäkää tunkkinne”.

Tunkkiviittaus on tahattoman osuva. Alkuperäinen vitsihän kertoo miehestä, joka renkaan puhjettua lähtee lainaamaan tunkkia. Matkalla hän luo omassa päässään kuvitelman, jossa kaikki ovat häntä vastaan, ja kiihdyttää itsensä raivoon. Kun ovi sitten avataan, hän vain tiuskaisee: ”Pitäkää tunkkinne!” Jokseenkin näinhän pääministeri Sipiläkin on nyt käyttäytynyt.

Sipilän poliittisista näkemyksistä voidaan olla montaa mieltä. Niistä riippumatta hänen käytöksensä herättää kysymyksen siitä, onko hän sopiva henkilö käyttämään korkeinta poliittista valtaa maassa.

Kirjoittaja on dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.