Yhdeksänsataa vuotta sitten maailmassa oli 300 miljoonaa ihmistä. Angkor Watissa oli aloitettu suuren temppelin rakennustyöt. Artikkeli on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 2.1.2015.

Vuosi 1114 oli hieman huono uutisvuosi, sillä maailmanhistoriaan kirjautuneita tapahtumia oli melko vähän. Mutta minkälaisessa maailmassa tuolloin elettiin?

Euroopassa vallitsi sydänkeskiaika, vaikka ihmiset itse eivät tietenkään kokeneet elävänsä mitään keskiaikaa. Yli 90 prosenttia eurooppalaisista oli talonpoikia – ja yhä useampi maaorjia – eikä heillä ollut varsinaista historiakäsitystä. Elämä kulki syklisesti vuodenkierron mukaan.

Raamattu oli auktoriteetti, ja se oli lähtökohtana myös oppineiden historiakäsitykselle. He kokivat elävänsä nykyaikaa, joka samalla oli aikakausista viimeinen ennen lopunajan tapahtumia.

Euroopassa oli sydänkeskiaika – myöhemmän luokittelun mukaan.

Yksi tuolloin edelleen suosittu jaottelu oli kirkkoisä Augustinuksen noin vuonna 400 esittämä käsitys seitsemästä maailmankaudesta, jotka vertautuivat seitsemään viikonpäivään. Kausista kuudes alkoi Kristuksen syntymästä. Seitsemäs olisi Viimeisen tuomion jälkeen seuraava ikuinen lepopäivä.

Kristikunnassa oli kovasti odotettu maailmanlopun tapahtuvan vuosituhannen vaihtuessa. Kun näin ei käynyt, perspektiiviä piti siirtää, mutta maailmanloppu oli aina nurkan takana valmiina tulemaan hetkenä minä hyvänsä.

ILMOITUS

Keskiajasta puhuttiin ensimmäisen kerran 1400-luvulla renessanssiajan Italiassa. Nimitys keksittiin kuvaamaan antiikin ja uudeksi ajaksi nimitetyn oman ajan välistä kautta. Nimitys yleistyi koko eurooppalaisessa kulttuuripiirissä vasta 1600-luvulla.

Keskiajan alkuna ja antiikin loppuna on yleisimmin pidetty Länsi-Rooman tuhoa vuonna 476. Siitä eteenpäin rajaukset ovat liukuvia ja vaihtelevat maakohtaisesti. Useimmiten kuitenkin katsotaan varhaiskeskiajan jatkuneen suunnilleen vuoteen 1000, sydänkeskiajan vallinneen 1000–1300 ja myöhäiskeskiajan olleen 1300- ja 1400-luvuilla.

300 miljoonaa ihmistä

Maailmassa asuu nykyään yli 7 000 miljoonaa ihmistä. Vuonna 1114 heitä oli alle kahdeskymmenesosa tästä.

Maailman historiallisesta väkiluvusta on tehty useita laskelmia, ja lähes poikkeuksetta ne arvioivat väkiluvun olleen 1100-luvun alussa noin 300–350 miljoonaa.

Väestönkasvu oli hyvin hidasta. Ajanlaskumme alun väestöarviot ovat haarukassa 170–400 miljoonaa. 500 miljoonan raja ylitettiin vasta 1500-luvulla.

Itse asiassa ei ollut mitään tasaista väestönkasvua. 1300-luvun ruttoepidemia pudotti maailman väkilukua kymmenillä prosenteilla.

Arviot kaupunkien historiallisista väkiluvuista vaihtelevat suuresti. Useimpien lähteiden mukaan maailman suurin kaupunki vuonna 1114 oli Kiinan Bianjing (nykyinen Kaifeng).

Joissakin arvioissa Bianjingin väkiluku ylitti miljoonan rajan, mutta toisissa asukasluvuksi arvioidaan vain runsaat 400 000.

Vaikka Bagdad oli taantunut loistoajoistaan, jotkut arvioivat sen olleen 1100-luvun alussa yhä maailman suurin kaupunki. Bagdadin huippuaikana 900-luvulla sen väkiluvun uskotaan olleen jopa 1,2 miljoonaa.

Muita suukaupunkeja 1100-luvun alussa olivat Konstantinopoli (nykyinen Turkki), Kioto (Japani), Marrakeš ja Fez (Marokko), Kalyan (Intia), Kairo (Egypti), Angkor (Kambodža) ja Sevilla (Espanja).

Bianjingin loppu lähellä

Historiaa ei ole pelkästään Euroopassa, vaan sitä on tehty ponnekkaasti muuallakin. Muiden maanosien kohdalla keskiaika-käsitettä ei ole käytetty edes jälkeenpäin.

Bianjing on nykyään siis nimeltään Kaifeng ja se on viiden miljoonan asukkaan kaupunki Keltaisenjoen rannalla Henanin maakunnassa. Vuonna 1114 se oli Kiinaa vuodesta 960 hallinneen Pohjoisen Song-dynastian pääkaupunki.

Tuolloin Bianjingin tuoreimpiin ihmeisiin kuului parikymmentä vuotta aikaisemmin valmistunut Su Songin suunnittelema astronominen kellotorni. Siinä käytettiin mekanismia, joka opittiin Euroopassa vasta kaksisataa vuotta myöhemmin.

Kiinan vanhin juutalaisyhteisö asettui Bianjingiin ja rakensi synagogan vuonna 1163. Monenlaisia yhteyksiä kulttuurien välillä oli siis jo tuolloin.

Kaifeng oli kanavien muodostamien kauppareittien solmukohta. Sen loistokausi oli vuonna 1114 jo lähenemässä loppuaan. Vain kolmetoista vuotta myöhemmin tunguusikansoihin kuuluvat džurtšenit tulivat pohjoisesta, valtasivat kaupungin ja tekivät lopun Pohjoisesta Song-dynastiasta.

Japanissa elettiin Heian-kautta. Se oli Japanin historian viimeinen niin sanottu klassinen kausi ennen feodaaliaikaa. Vuonna 1114 keisari Toba oli vasta 11-vuotias, ja todellista valtaa käyttikin hänen huoltajansa ja isoisänsä, keisarin pallilta vuonna 1086 ”eläkkeelle” jäänyt Shirakawa. Toban isä Horikawa oli kuollut seitsemän vuotta aikaisemmin vain 29-vuotiaana.

Japanin keisarikunnan pääkaupunki oli Heian-kyo, nykyinen Kioto.

Khmerit mahtavimmillaan

Kaakkois-Aasiassa oli hindulais-buddhalainen khmerien valtakunta mahtavimmillaan. Kuningas Suryavarman II oli lyönyt vihollisensa ja aloittanut vuonna 1113 Angkor Watin päätemppelin rakennustyöt.

Khmervaltioon kuului laajimmillaan nykyisen Kambodžan lisäksi suurin osa nykyisistä Laosista ja Thaimaasta sekä osia Vietnamista ja Burmasta.

Vaikka Angkor ei koskaan ollut väkiluvultaan maailman suurin kaupunki, se oli pinta-alaltaan suurin esiteollisen ajan kaupungeista. Vähintään tuhannen neliökilometrin alue päätemppelien ympärillä kytkeytyi kaupunkirakenteeseen.

Khmervaltakunnassakin suurin osa väestöstä palveli orjina eliittiä.

Khmervaltion länsipuolella oli Paganin kuningaskunta, josta tuli burmalaisen kulttuurin ydin. Noin vuonna 1112 valtaan tullut kuningas Alaungsithu käynnisti laajan investointiohjelman rakennuttaen linnakkeita, hallintorakennuksia, pagodeja, tekojärviä ja patoja.

Suurin osa nykyisestä Vietnamista oli jakautunut pohjoisen Dai Viet ja etelän Champa-valtakuntiin. Edellisessä asui vietnamilaisia, jälkimmäisessä cham-kansaa, jonka rippeitä elää yhä vähemmistöinä Kaakkois-Aasiassa.

Jakautunut Intia

Nykyinen Intia oli vuonna 1114 jakautunut useisiin valtioihin.

Idässä jatkui Ramapalan pitkä valtakausi Pala-valtakunnan kuninkaana. Ramapala oli tämän bengalilaislähtöisen kuningaskunnan viimeinen suuri hallitsija, joka palautti valtakunnalle osan sen aiemmin menettämistä alueista.

Eteläistä Chola-valtakuntaa hallitsi kuningas Kulothunga Chola I. Valtakunta oli edellisinä vuosisatoina laajentunut tamilien ydinalueilta pohjoiseen. Chola myös valvoi suurinta osaa Sri Lankaa ja vaikutti Sumatralla sekä Malakan niemimaalla.

Intian keskiosien länsipuolta piti hallussaan Länsi-Chalukyan valtakunta. Kuninkaana oli Vikramaditya VI, valtakunnan menestyksekkäin ja pitkäaikaisin hallitsija, joka laajensi sen alueen Narmadajoelta Kaverijoelle ulottuvaksi. Vikramaditya VI:stä käytettiin arvonimeä Tribhuvanamalla (Kolmen maailman valtias).

Intiassa oli lisäksi useita muita vähäisempiä valtakuntia.

Nykyisen Indonesian länsiosissa oli Srijavayan valtakunta, jonka pääkaupunki oli Palembang Sumatralla. Se oli merivalta, joka ulotti vaikutuksensa laajalle alueelle Kaakkois-Aasian rannikoilla, mutta siitä on jäänyt niukasti historiallisia lähteitä.

Jaavan saaren itäosassa oli nousussa Kedirin kuningaskunta. Sen ensimmäinen historiankirjoihin jäänyt kuningas Çri Jayawarşa Digjaya Çāstaprabhu oli noussut valtaistuimelle vuonna 1104.

Ristiretkeläisvaltiot

Lähi-idässä oli tapahtunut mullistus, kun vuosien 1095–1099 ensimmäinen ristiretki oli vuonna 1099 valloittanut Jerusalemin pannen toimeen verilöylyn kaupunkia yhteisvoimin puolustaneiden juutalaisten ja muslimien keskuudessa.

Ensimmäisen ristiretken yhteydessä oli aloitettu myös Euroopan ensimmäiset laajat juutalaisvainot. Niissä tapettiin jopa satojatuhansia juutalaisia Saksassa ja Ranskassa.

Aiemmin muslimien hallussa olleelle alueelle Palestiinasta aina nykyisen Turkin eteläosiin oli perustettu neljä ristiretkeläisvaltiota: Jerusalemin kuningaskunta, Tripolin kreivikunta, Antiokian ruhtinaskunta ja Edessan kreivikunta. Viidenneksi lasketaan usein Armenialaisen Kilikian ruhtinaskunta, vaikka se olikin olemassa jo ennen ristiretkeä.

Palestiinaa lukuunottamatta menettäjänä oli turkkilais-persialainen seldžukkien valtakunta, joka oli vain parikymmentä vuotta aikaisemmin ulottunut Keski-Aasiasta Turkkiin. Se oli taantunut ja hajoamassa vallanperimyskiistojen takia.

Islamilainen kalifaatti oli hajonnut osiin. Abbasidien valtakunta pääkaupunkinaan Bagdad oli vain varjo entisestään. Pohjois-Afrikan itäosaa hallinneet fatimidit hallitsivat myös Palestiinaa ennen ristiretkeläisiä. Fatimidit eivät olleet sunneja, vaan šiialaisia ismailiitteja. Pohjois-Afrikan länsiosassa ja Etelä-Espanjassa valtaa piti Almoravidin valtakunta pääkaupunkinaan Marrakeš.

Kiovan Venäjä taantui

Kiovassa oli vuonna 1113 noussut suuriruhtinaaksi Vladimir II Monomah, jonka 12-vuotista valtakautta myöhemmin kutsuttiin Kiovan kulta-ajaksi.

Kiovan Venäjä oli jo vuosikymmeniä ollut taantumassa ja hajoamassa pienempiin ruhtinaskuntiin.

Vuonna 1114 (tai sen tienoilla) kuoli Kiovassa munkki Nestor, jonka nimeä kantaa Venäjän varhaishistoriassa suuren merkityksen saanut Nestorin kronikka. Nykytutkimuksen valossa Nestorin kronikka on yhdistelmä useiden kronikoitsijoiden kirjoituksia.

Euroopan suurin valtio oli Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, jonka hallitsija Henrik V nai vuonna 1114 Englannin kuninkaan Henrik I:n tyttären Matildan. Henrik V jatkoi investituurariitaa paavin kanssa ja tuki vastapaaveja.

Ranskan kuninkaana oli hyvästä ruokahalustaan tunnettu Ludvig VI Paksu, mutta hän hallitsi vain nykyistä Länsi-Ranskaa lukuun ottamatta Normandiaa, joka oli Englannin hallinnassa.

Ruotsin kuninkaana oli Filip, josta jälkipolville on jäänyt hyvin vähän tietoa. Ruotsin yhtenäisyyttä horjutti yhä Länsi-Götanmaan ja Upplannin välinen valtataistelu. Länsi-Götanmaan painaessa kristinuskon kanssa päälle idempänä ei haluttu luopua kokonaan pakanuudesta.

Nykyisen Suomen alueelta ei vuodelta 1114 löydy historiankirjoista merkintöjä.

Artikkeli uutisvuodesta 1114 julkaistiin vuoden 2015 aluksi ilmestyneessä vuosilehdessä. Sitä edellisessä vuosilehdessä tarkasteltiin uutisvuotta 1013. Sarja jatkuu seuraavassa vuosilehdessä!