Aivan toisen maailmansodan kynnyksellä, vuonna 1939, amerikkalainen Dalton Trumbo (1905–1976) julkaisi Johnny got his gun -teoksen, sotaa vahvasti vastustavan romaanin edellisen maailmanpalon tiimoilta. Trumbo itse ohjasi sen palkituksi leffaksi vielä 1971.
Tähän Pentti Saarikosken suomentamaan tekstiin pohjaa Essi Räsäsen sovittama ja ohjaama monologinäytelmä Sotilaspoika, jossa lavalla on nuori Johannes Holopainen. Viime vuoden keväästä asti esitys on kiertänyt Suomea ja elokuussa 2016 se sai pääpalkinnon Monomaffia-festivaaleilla Pärnussa.
Näytelmä on simppeli kuvioltaan. Sotilaspoika Joe havahtuu sotasairaalan kolkossa huoneessa, hänen kasvonsa ovat ruhjoutuneet, raajoja puuttuu, aistit ovat vioittuneet. Hän voi kommunikoida vain morsettamalla päätään liikuttaen.
Vapaus, demokratia ja synnyinmaa kuihtuvat iskulauseiksi, joiden tahtiin nuoria miehiä juoksutetaan taisteluhautaan – ja hautaan.
Joe on jenkkisotilas, mutta yhtä todennäköisesti hän on Syyriasta, Kiinasta, Angolasta tai Suomesta. Näytelmä – samoin kuin sota – henkii universaalia voimaa: pohjimmiltaan kaikkialla soditaan yhtä ja samaa sotaa, yhtenevin logiikoin, samoin uhrimielin ja seurauksin. Rampautuminen ja kuoleminen eivät muuksi jalostu – eivätkä jalosta.
Kun parikymppinen nuorukainen tajuaa olevansa elävä kuollut tai kuollut elävä, jäljelle jäävät vain muistot lapsuudesta ja lyhyen nuoruuden nopeista rakkauksista, eikä yksityistä tulevaisuutta tavanomaisessa mielessä ole.
Vuosisadan aikalaistodistaja
Mutta Joelle kirjoittamin monologein Trumbo assosioi pidäkkeettömästi – maailman ja sivilisaation tasolla – ja niihin pusertuu monia painavia elementtejä 1900-luvulta ja kauempaa. Juuri siksi näytelmä avautuu vaivatta moniin suuntiin.
Joe läpikäy viime vuosisataa, J’accuse -tyyppisesti kuin aikalaistodistaja ikään, kohteenaan sotien ja koko maailmanmenon järkyttävästi toisteinen sydämettömyys. Vapaus, demokratia ja synnyinmaa kuihtuvat iskulauseiksi, joiden tahtiin nuoria miehiä juoksutetaan taisteluhautaan – ja hautaan.
”Mutta mitä sanovat kuolleet?”, Joe kysyy.
Lyhyin terävin kontrastein ilmennetään vaikkapa ilmailun merkitystä ihmiskunnalle. Taustaääniä ja -nauhoja hyödynnetään oivaltaen; Martin Luther Kingin julistaessa komeaa ”I have a dream” -sanomaa kädetön Joe ryömii shokissa ympäri taistelukenttää. Niin ikään ilmaisua rikastuttavat Humprey Bogartin Casablanca-repliikit ja pätkät Margaret Thatcherin ja Sauli Niinistön puheenpidosta.
Pauli Riikosen luomat moninaiset äänimatot avartavat ja syventävät merkityksiä. Toistuvat piipitykset, koputukset, rahinat ja puhelimenpirinät luovat häiritsevän epämukavaa tunnelmaa, joka sopii jetsulleen näytelmän henkeen.
Tiheä tunti lavalla
Entä näyttelijän työ, Johannes Holopaisen lavataidot?
Hän on kyvykäs monipuolisuusmies – kiistattomina avuinaan liikunnallis-tanssilliset lahjat, salskea ulkomuoto, musikaalisuus, tarkasti ajoittuva rooliin heittäytyminen, varma läsnäolo. Esitys todistaa Holopaisen paneutuvan työhönsä intohimoisesti, tällaista jälkeä ei synny vähäisellä harrastamisella.
Tiheä tunti lavalla vaatii fyysisesti paljon. Hän loikkii ja kierii, liikkuu kaikin tavoin kuin akrobaatti, mutta myös laulaa ja soittaa kitaraa, kontaktoi yleisöön eri tavoin, itkee, nauraa, ilmituo suruaan… Tunneskaalakin on leveä.
Yhden näyttelijän rupeamaksi tunnista kehkeytyy kova vaativa tunti.
Jos jostakin marisisi, niin Holopaisen äänenkäytön volyymia ja syvyyttä on vara jotenkin tukevoittaa.
Räsänen, Holopainen ja Riikonen eivät ole tehneet täydellistä työtä, mutta vissiä täyteläisyyttä siinä on. Paitsi näyttelijäntyönsä puolesta Sotilaspoika tehoaa myös pasifistisena manifestina, sellaisena joksi se on kirjoitettu ja tarkoitettu.
Sotilaspoika. Teksti: Dalton Trumbo. Suomennos: Pentti Saarikoski. Sovitus ja ohjaus: Essi Räsänen. Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen. Näyttelijä: Johannes Holopainen. Vierailu Kom-teatterin Aula-näyttämöllä 10.12. asti.