KIRJA
Kuluva syksy on ollut vilkasta aikaa The Beatles -faneille, ja miksei muutenkin popmusiikista kiinnostuneille. Viime kuukausien aikana on julkaistu peräti kolmen yhtyettä sivuavan kirjan suomennokset, ja lisäksi bändin kiertuevuosista kertova Ron Howardin ohjaama dokumentti Eight Days A Week: The Touring Years tupsahti marraskuun alussa elokuvateattereihin.
Suurimman huomion on ennakkoon saanut Philip Normanin kirjoittama elämäkertateos Paul McCartneysta (s. 1942), The Beatlesin laulaja-basistista ja eräästä länsimaisen popmusiikin arvostetuimmista henkilöistä.
Vasta Beatlesin jälkeisiä vuosia tarkasteltaessa McCartney näyttää todelliset karvansa.
Kokenut rockelämäkerturi on kirjoittanut aiemminkin Fab Fourista: hänen tunnetuimpiin teok-siinsa kuuluu John Lennonin murhan vanavedessä ilmestynyt Beatles-historiikki Shout! (1981) sekä vuonna 2008 julkaistu Lennon-elämäkerta.
Niissä Norman kohottaa karismaattisen Lennonin ylivertaiseksi beatleksi, joka oli se varsinainen Lennon-McCartney-laulutekijäduoa määrittelevä puolisko.
McCartney jäi teoksissa koko ajan Lennonin varjoon, ja hänet esitettiin toisinaan opportunistina ellei jopa manipulointiin taipuvaisena pyrkyrinä. Uudessa Macca-elämäkerrassa Norman tasaa puntteja, ja ihan syystä.
Järkälemäinen teos on toteutettu McCartneyn suostumuksella, mutta ilman hänen varsinaista osallistumistaan projektiin. Oikeastaan jako on hyvä, sillä näin kirjan objektiivisuudella on eri tavalla painoa.
Koska McCartneyn ja The Beatlesin tarina on kirjattu ylös jo moneen kertaan, ei teos tarjoa aiheeseen jo uppoutuneille mitään täysin uutta. Normanin työn puolesta puhuu kuitenkin perusteellisuuden lisäksi se, että tällä kertaa McCartneyn persoonaan saadaan edes vähän uusia sävyjä.
Yhtyeen alkuvuodet ovat kirjan kiinnostavinta antia. Alkuvuosien Hampuri-jaksoa Norman kuvaa hyvin rankkana työnä, joka oli yhtyeen kehittymisen ja McCartneyn muusikkouden kannalta tärkeää.
Varhaisvuosien kuvauksessa hahmottuu myös sodanjälkeisen Britannian jyrkkä luokkayhteiskunta, josta liverpoolilaiskloppi ponnisti lopulta täysin toisenlaiseen todellisuuteen.
The Beatlesin menestysvuosista ja vääjäämättömästä lopusta Norman kirjoittaa sen sijaan vailla tuoretta näkökulmaa. Ehkä käänteitä olisi voinut tarkastella vielä suoremmin McCartneyn perspektiivistä. Norman kuitenkin painottaa McCartneyn luovaa puolta, mikä on kieltämättä jäänyt popidoli-Paulin varjoon.
Oikeastaan vasta Beatlesin jälkeisiä vuosia tarkasteltaessa McCartney näyttää todelliset karvansa. Wings-yhtyeellään hän osoitti, että The Beatles oli lopulta vain yksi vaihe hänen taiteilijuutensa hahmottumisessa. Olkoonkin, että siitä tuli yksi länsimaisen populaarimusiikin merkittävimmistä vaiheista.
Juuri Wingsin puitteissa tehdyt levytykset ja edelleen jatkuva ura vihjaavat McCartneyn taiteilijuuden taustalla hehkuneen aina myös muita beatleja enemmän kunnianhimoa.
Itse musiikkia teoksessa käsitellään silti jopa yllättävän vähän. Toisaalta McCartneyn yksityiselämä ja parisuhdekuviot saavat suhteellisen paljon tilaa.
McCartneyn ensimmäinen vaimo, vuonna 1998 syöpään kuollut Linda, kuvataan teoksessa McCartney-historiikeille tyypillisesti pyhimyksenä, toisin kuin toinen vaimo Heather Mills.
McCartneyn ja Millsin riitaisa ja vuonna 2008 voimaan astunut avioero mittavine oikeudenkäynteineen tulee käytyä puuduttavan seikkaperäisesti läpi. Lähes sata sivua seitsemästä sadasta on turhan paljon.
Philip Norman: Paul McCartney. Elämäkerta. Gummerus 2016. 697 sivua.