Yhdysvaltain demokraattipuolueella on varmasti kiusaus selittää Hillary Clinton tappio FBI:n sähköpostitutkinnalla ja muilla satunnaistekijöillä. Se on kuitenkin pään pistämistä pensaaseen, Donald Trumpin yllätysvoittoon johtaneiden rakenteellisten tekijöiden väheksymistä.
Monissa analyyseissä arvioitiin jo ennen vaaleja, että Yhdysvaltain politiikka on käännekohdassa. Eliitinvastainen henki huomattiin, mutta sen laajuutta ei ehkä arvattu.
Kumpikin pääpuolue on syyllinen siihen, että demokratia on rapautunut näytelmäksi. Politiikan, jonka piti olla ”kansan toimesta ja kansaa varten”, onkin ”eliitin toimesta ja eliittiä varten”.
Clinton kompastui siihen, että hän on läpikotaisin eliitin jäsen.
Olisi tietysti liioittelua väittää, että järjestelmä olisi joskus todella ollut kansanvaltainen. Raha puhui vaaleissa jo 1800-luvulla. Yhdysvaltain suurpuolueet olivat kuitenkin joskus 1900-luvulla vähän enemmän joukkopuolueita, mistä on taas etäännytty.
Padot aukesivat täysin valloilleen, kun korkein oikeus päätti vuonna 2010, että sananvapauden nimissä vaalilahjoituksille ei saa asettaa ylärajaa.
Yhtiöraha politiikan crack-kokaiinia
Superlahjoittajien vaikutusvalta on yhä suurempi. New York Times laski lokakuussa, että Hillary Clintonin siihen asti keräämästä kampanjarahasta kaksi kolmasosaa oli tullut vain 30 perheeltä.
Suuryhtiöt vaikuttavat molempiin puolueisiin. Eräässä tutkimuksessa muotoiltiin, että yhtiöraha on ”poliittiselle järjestelmälle kuin crack-kokaiinia”.
Näissä vaaleissa vähemmän rahaa kerännyt ehdokas kuitenkin voitti. Trump pystyi tekemään saman tempun kuin Silvio Berlusconi Italiassa 25 vuotta sitten, luomaan kuvan, että hän on niin rikas, ettei häntä voi lahjoa.
Clintonin kompastuskiveksi taas koitui se, että hän on läpikotaisin eliitin jäsen.
Kuten on huomautettu, itse asiassa FBI:n tutkimia sähköposteja paljastavampia ovat WikiLeaksin julkaisemat Clintonin kampanjapäällikön John Podestan sähköpostit. Niistä käy ilmi, miten eliitin piirit järjestelevät toisilleen taloudellisia etuja, urakehitystä, poliittisia asemia ja lapsilleen hyviä työpaikkoja.
Donald Trump on isältä perittyine rahoineen tietysti eliitin jäsen itsekin. Häntä auttoi kuitenkin politiikan ulkopuolisuus vihan kohdistuessa Washingtonin poliitikkoihin. Clintonien ohella myös Bushien sukudynastia kärsi tappion. Vielä puolitoista vuotta sitten republikaanien vahvaksi ehdokkaaksi oletettu Jeb Bush putosi nopeasti esivaaleissa.
Lapset heikommilla kuin vanhempansa
Hiljaisia signaaleita olisi ollut jo kauan nähtävissä, jos ne olisi haluttu nähdä. Maailman ainoassa supervallassa köyhälistön korttelit alkavat muutaman sadan metrin päässä Capitolin kukkulasta. Äitiyskuolleisuus on suurinta kehittyneissä maissa. Paikoittain etelävaltioiden mustilla alueilla olot ovat kuin kehitysmaissa.
Poliittinen järjestelmä on kestänyt tämän, koska se on ollut ”vain” mustien ja sittemmin latinoiden ongelma.
Poliittista dynamiittia siitä tuli, kun se alkoi koskea myös valkoisia.
Valkoisen työväenluokan asema alkoi teollisuuden rakennemuutoksessa heikentyä jo 1980-luvulla.
Vähitellen tuloerojen kasvu rupesi puremaan myös keskiluokkaan. Viimeistään vuosien 2007–2008 taantuman jälkeen suuren osan keskiluokasta oli myönnettävä, että vanha ajatus vaurauden kasvusta sukupolvi sukupolvelta ei enää pitänytkään paikkaansa. Heidän lapsiaan odottaa heikompi asema kuin vanhempiaan.
Monissa Trumpin kannattajien haastatteluissa on toistunut se, etteivät he välttämättä pidä läheskään kaikesta Trumpissa, mutta kokevat Trumpin ainoaksi, joka puhuu heitä huolestuttavista asioista.
Trump ei keksinyt uutta, vaan sanoi vain kaiken äänekkäämmin.
Suhteellisesti ottaen syrjäytyneet tuntevat demokraattien hylänneen heidät.
Demokratian rapautumisen vaiheet
Vähän ennen vaaleja Der Spiegel -lehteen kirjoittamassaan esseessä toimittaja ja kirjailija Georg Diez paaluttaa demokratian eroosion vaiheita Yhdysvalloissa.
Vuoden 1980 Ronald Reaganin valinnasta lähtien konservatiivit ryhtyivät järjestelmällisesti tuhoamaan liberaalin demokratian perusteita nostamalla talouden, itsekkyyden ja sosiaalidarwinismin kaiken muun yläpuolelle.
Toinen vaihe oli Diezin mukaan Bill Clintonin valinta vuonna 1992. Siitä lähtien demokraatit ”antautuivat globalisaatiolle kuin luonnonlaille”. Askel askeleelta he hylkäsivät ison osan äänestäjistään eli työväestön ja alemman keskiluokan. Kehitys oli sama kuin Tony Blairin ”uudella labourilla” Britanniassa tai Gerhard Schröderin Neue Mitte -sosiaalidemokratialla Saksassa.
Lopulta mustan Barack Obaman valinta 2008 käynnisti valkoisten vastareaktion, joka nyt henkilöityi Trumpissa.
Trump ei keksinyt salaliittoteorioita
Monet kirjoittajat ovat huomauttaneet, ettei Trump itse asiassa ole tuonut mitään uutta siihen, mikä republikaanipuolueessa on kuplinut jo muutenkin. Hän vain sanoi kaiken äänekkäämmin ja poliittisen näennäiskorrektiuden hyläten.
Rasismi ei edes ole republikaanien yksinoikeus, mutta Trump antoi ikään kuin luvan muillekin ilmaista se ääneen.
Republikaanit ovat vallanhimossaan antaneet suvaitsemattomuuden, kiihkoilun ja ilkeilyn kasvaa povellaan. Vuonna 2009 julkisuuteen ponnahtanut Teekutsuliike oli esioire siitä, että populismista on tulossa isäntä eikä renki puolueessa.
Republikaanit omaksuivat Obaman aikana äärimmäisen vastakkainasettelun linjan. He jarruttivat ja torpedoivat kaikilla mahdollisilla keinoilla Obaman aloitteita. Budjettikiistoissa ajauduttiin jopa liittovaltion toimintojen väliaikaisiin sulkemisiin.
Trump ei keksinyt salaliittoteorioita, joiden mukaan Obama on ulkomaalainen muslimi tai Clintonit suurrikollisia. Ne olivat jo olemassa, ja konservatiivinen media levitteli niitä.
Trump ei myöskään ensimmäisenä lietsonut epäluuloa ”kaikenmaailman dosentteja” vastaan. Tämä erityisesti ilmastonmuutoksen kiistämisenä ilmenevä tieteenvastaisuus on suorastaan republikaanien valtavirtaa.
Trump sanoo olevansa pienen ihmisen asialla, mutta hänen reseptinsä on verohelpotukset rikkaille.
Guardianin kolumnisti George Monbiot kirjoitti lokakuussa, että Trump ei ole ulkopuolinen, vaan ”tiivistelmä kaikesta siitä, mitä meidät on taivuteltu haluamaan ja ihailemaan. Trump ei ole vastenmielinen sen takia, että hän loukkaisi useimpia sivilisaatiomme perusarvoja, vaan siksi että ne ruumiillistuvat hänessä.”
Miten olisi pärjännyt Sanders?
New York Timesin ja CBS:n gallupissa viime viikolla yli 80 prosenttia oli sitä mieltä, että vaalikampanjat eivät herättäneet innostusta, vaan vastenmielisyyttä. Sekä Clintonia että Trumpia pidettiin epärehellisinä.
Jotenkin Trump onnistui kampanjassa tekemään itsestään ”rehellisesti epärehellisen”: hän pystyi sanomaan mitä tahansa suosionsa kärsimättä.
Demokraattipuolue ei osannut lukea varoitusmerkkejä siitä, että Clinton ei ole vahva ehdokas. Hän joutui paljon odotettua tiukemmalle jo Bernie Sandersin kanssa.
Puoluejohto toisteli, että vain Clinton kykenee lyömään Trumpin. Myös mediassa jätettiin vähälle huomiolle useat viime talven gallupit, joissa ehdokkaita asetettiin pareittain vastakkain. Niissä vasemmistolainen Sanders pärjäsi usein Trumpia vastaan paremmin kuin Clinton.
Ikuiseksi arvoitukseksi jää, olisiko Sanders pystynyt voittamaan Trumpin. Ainakin hänen joukoissaan oli aitoa innostusta toisin kuin Clintonin tukijoissa. Hän oli myös ylivoimainen suosikki nuorten joukossa. Hän olisi pystynyt tarjoamaan muutosta, mutta toisenlaista muutosta kuin Trump.
Sanders mahdollisena aisaparinaan senaattori Elizabeth Warren olisi voinut olla Trumpin lyövä valttikortti, jonka myös olisi voinut uskoa ajavan todellisia muutoksia niin pitkälle kuin se järjestelmässä on mahdollista.
Koska Trump tuskin pystyy lunastamaan lupauksiaan unohdetulle kansalle, saattaa Yhdysvaltain oikeistopopulistien kupla puhjeta seuraavan neljän vuoden aikana ja uho vaimentua pitkäksi aikaa.
Sitä odotellessa valmistautukaamme Marine Le Penin valintaan Ranskan presidentiksi ensi keväänä. Vielä muutama päivä sitten uskoin, että Le Penin kannatuskatto on 40 prosenttia. Nyt en enää ole tästä lainkaan varma.