Rajojen tilalle on jälleen kerran nousemassa muureja, puheissa toistuvat yhä tiheämmin ”me” ja ”muut” ja suuret kansanjoukot pyristelevät ”sieltä” ”tänne”. Tällaisena ajankohtana – yhtä perustellusti silti ajattoman tekstinsä ansiosta – on vähintään kohdallaan nostaa estradille tämä näytelmä, Emigrantit. Asialla on lahtelaisteatteri Vanha Juko.Vuonna 1968 sosialistisen Puolan taakseen jättänyt Slawomir Mrozek (1930–2013) tunsi näytelmän aihepiirin omakohtaisesti. Emigranteissa (1974) puretaan maansa toiseen vaihtavien ihmisten motiiveja, toiveita ja kokemuksia – lukuisin ajatus- ja näkökulmin.
Näytelmän alkuperäinen asetelma säilyy Hannu Salmisen ohjauksessa komeasti: ei helppoja päivänheittoja, vaan pohdiskelua ja väittelyä, yhteentörmäyksiä. Totta kai se heijastuu myös kommenttina nykyiseen pakolaiskriisiin, mutta syvemmin ja universaalimmin.
Kellarihuone ja kaksi miestä
Näytelmä hivelee karulla tavallaan, tekstinä ja toteutuksena.
Asetelma on karsittu äärimmilleen. On kellarihuone, pöytä, kaksi tuolia ja sänkyä, ja on kaksi miestä.
Toinen on emigranttina poliittis-henkistä lajia, sanottakoon Intellektuelli, toinen taloudellis-materiaalista, olkoon Työmies, ja heidän emigraationsa siis kumpuavat eri syistä. Kun Intellektuelli on karkotettu tai loikannut diktatuurin alta, Työmies on tullut länteen ansaitsemaan talorahoja.
On uudenvuodenyö. Mitä alemmas konjakkipullon pinta vajenee, sitä korkeammalle sinkoutuvat miesten ajatukset.
Intellektuellin (Hannu Salminen) henkinen yliote Työmiehestä (Jarkko Mikkola) on aluksi kiistaton. Kun Työmies nostalgisoi kotimaastaan jopa kärpäsiä, Intellektuelli ärtyy ja rähjää raivoa kihisten.
”Väärennetty nykyhetki synnyttää sairaan tulevaisuuden”, Intellektuelli paasaa – vaikka tuskin uskoo toisen ymmärtävän. Hänen oikeassa olonsa on tyrmäävän ehdotonta, vain hänen havaintonsa ovat tosia.
Intellektuellin kysäistessä, ”etkö koskaan ole ajatellut vapautta”, Työmies määrittelee vapaudeksi kokonaisen viikon ilman työnteon pakkoa. Abstrakti ja konkreettinen kohtaavat – kohtaamatta.
”Miksi lähdit lipettiin sieltä?” utelee taas Työmies – mihin Intellektuelli ironisoi, että siksi koska hän ei osannut lausua Generalissimus-sanaa oikein. (Mrozek itse oli 1950-luvulla toiminut lyhyen aikaa Puolan kommunistipuolueen propagandistina.)
Näistä sananvaihdoista edetään dramaattisia, hyvinkin dramaattisia vaiheita kohti. Henkilöiden hierarkkisuuden revetessä tunteet pääsevät pintaan ja naamarit putoavat. Jäntevän ohjauksen ja näyttelijäparin käsissä juttu kiepsahtaa eri asentoihin – useampaan otteeseen.
Työntövoima on vetovoimaa vahvempi
Kahden hengen näytelmässä on ensiarvoista, että kaksikon yhteistyö toimii – ja sehän toimii. Salminen ja Mikkola ovat ennenkin näytelleet saumatta yhteen – kuten vastikään Rikhard III:ssa – ja yhteishenki todella välittyy katsomoon.
Mikkola tyypittelee Työmiehen aluksi lähes vähälahjaisen tasolle, tuo hänet välillä melkein Tuntemattoman sotilaan Hietaseksi, kunnes mies lopuksi on vain – ihminen. Hienoa jälkeä.
Salminen muovailee älykön rooliaan osaavasti. Ylimielinen tietäjä väistyy vähitellen taka-alalle, inhimillisempien piirteiden ja pyyteiden edestä. Myös agitaattorista on kuoriutuva ihminen.
Näytelmä hivelee karulla tavallaan, tekstinä ja toteutuksena.
Kullakin pakoon lähtevällä on taustansa, oma ja yksilöllinen, mutta varmasti yhtä painava. Se on yksinkertainen perustotuus joka pitää, tulkoon pakolainen eteemme sitten sosialistisesta Puolasta, nälänhädän Somaliasta tai sisällissodan Afganistanista.
Työntövoima on vetovoimaa vahvempi.
”Ei ihminen pakene jonnekin, vaan jostakin pois, jonkin takia.”
Emigrantit. Teatteri Vanha Juko, Lahti. Käsikirjoitus:Slawomir Mrozek. Ohjaus Hannu Salminen. Rooleissa Jarkko Mikkola ja Hannu Salminen. Skenografia Sari Paljakka, valot Simo Saukkola, äänet Janne Louhelainen. Esitykset 14.12. asti.