Kansan Arkisto

Valtionpalkinnon saaneen Ville Suhosen tietokirja Ompelijatar tarkentaa vuonna 1943 teloitetun elämää.

Helsingin varuskunnasta lähetetty sotilaskomennuskunta pani täytäntöön 46-vuotiaan ompelijatar Martta Koskisen kuolemantuomion Malmin ampumaradan takana 28.9.1943 kello 6.00. Martta Koskinen muistetaan kuolemastaan, mutta millainen oli hänen elämänsä? Miten hänestä tuli kuolemaantuomittu?

– Kustantamosta soitettiin minulle kun olin juuri aloittanut Ompelijatar-dokumenttielokuvan (2015) teon. Minulta kysyttiin, olisiko mahdollista että aiheesta syntyisi myös kirja.

– Elokuvaa työstäessä ajattelin usein, että moni yksityiskohta pitäisi kertoa, mutta elokuvaan ei mahdu. Ryhdyin kokoamaan kirjaan aineistoa samanaikaisesti, vaikka en voinut olla varma pystyisinkö kirjan kirjoittamaan, Ville Suhonen kertoo.

Samalla kun Martta uskoi unelmiinsa, hän valmistautui kohtaaman kuoleman.

Se, että hän tarttui Martta Koskisen tarinaan, juontaa 1980-luvulta saakka. Jo sitä ennen Suhonen oli oivaltanut, etteivät kaikki historian kertomukset olleetkaan niin selkeitä ja yksioikoisia kuin oli annettu ymmärtää.

– Historia oli täynnä ristiriitoja ja asioita, joista ei ollut kerrottu tai joista oli jätetty paljon kertomatta.

Ville Suhonen Hämeenlinnan vankilamuseossa Marttaa elokuvassa esittävän Mila Nirhamon kanssa.

Ville Suhonen Hämeenlinnan vankilamuseossa Marttaa elokuvassa esittävän Mila Nirhamon kanssa.

Ilmiantojen ja petturuuden palapeli

Suhonen marssittaa Ompelijatar-kirjassaan Martan myötä esiin etsikkoaikaansa elävän maamme armottoman poliittisen ja henkisen ilmapiirin. Esiin tulee tietoja, jotka jäivät elokuvan ulkopuolelle, ja joita Suhonen on saanut tietoonsa sen valmistumisen jälkeen.

– Keskeistä oli, että pystyin nyt tuomaan esiin Martan henkilökohtaiset kirjeet paljon laajempina ja näin avaamaan enemmän hänen yksityiselämäänsä. Myös nuoruudenaikaisia tapahtumia ehdin tutkia tarkemmin niin arkistoista kuin keskustelemalla Martan sukulaisten kanssa.

– Yksi olennaisista löydöistä oli Martan sisällissodan aikaiset kirjoitukset Toveri-lehdessä. Niiden vallankumousromanttinen sävy on hyvin linjassa hänen aatteellisen kehityksensä kanssa.

Suhonen kävi tarkemmin läpi Kansallisarkistossa olevia valtiollisen poliisin asiakirjoja.

– Niiden avulla kokosin monimutkaista palapeliä, joka selventää Martan, muiden vastarintaliikkeen pidätettyjen jäsenten sekä Valpon toimintaa; ilmiantoja, petturuutta, juonittelua, kuulusteluiden kulkua, todisteiden manipulointia. Paljon löytyi sellaista tietoa, joka oikeudenkäynnissä osoittautui hyvin epäselväksi ja kertoo omalla tavallaan sodanaikaisen oikeusjärjestelmän hauraudesta.

Valtava määrä materiaalia oli jäsennettävä luettavaan muotoon, mikä oli haastavaa. Samalla kasvoi tietoisuus siitä, että jokainen tieto on vain yksi palanen.

Paljon jäi yhä selvittämättä.

– Pidän edelleen – elokuvan tavoin – linjana, etten lähde spekuloimaan. Voin esittää kysymyksen, mutta en yritä käsitellä mahdollisia skenaarioita, sillä se tuntuisi jälkiviisaudelta.

Martta uskoi ihmisyyteen

Ville Suhonen haluaa kertoa yhden ihmisen elämäntarinan niin hyvin rekonstruoituna kuin se arkistomateriaalin kautta on mahdollista.

 Katuvalokuvaajan otos Martta Koskisesta Pohjois-Esplanadilla 1930-luvulla.


Katuvalokuvaajan otos Martta Koskisesta Pohjois-Esplanadilla 1930-luvulla.

– Historia ei ole yksinkertaista, vaan täynnä ristiriitoja ja sattumanvaraisuuksia. Historia on fragmentteja, jotka liittyvät toisiinsa, risteävät toistensa poluilla tai ovat toisistaan irrallaan. Historiantutkijat, myös me kirjailijat ja elokuvantekijät, yritämme sitten luoda niistä kokonaisuuden, joka kertoo omasta aikakaudestaan jotain. Ehkä jotain pientä, ehkä jotain olennaista.

Suhonen uskoo päässeensä entistä lähemmäs Martta Koskisen ajatusmaailmaa. Hän on löytänyt syvästi tuntevan ihmisen, jolle oikeudenmukaisuus ja lähimmäisten hyvinvointi oli elämän keskeinen sisältö.

– Martta oli aina valmis auttamaan. Hän oli varmasti vihainen ja katkera vallanpitäjille, jotka olivat pitäneet häntä ja hänen aatetovereitaan vihollisina, toisen luokan kansalaisina, mutta silti hän uskoi ihmisyyden voittoon. Se tuntuu absurdilta, kun tietää mitä kaikkea hän koki, mutta se oli pakotie kestää elämän kolhut.

Martan loppuelämää väritti suru siitä, että läheinen yhteisö hajosi. Hän oli viimeiset vuotensa yksinäinen.

– Ulospäin siitä ei ole paljon merkkejä, mutta hänen kirjeissään on melankoliaa ja aavistus tulevasta. Samalla kun Martta uskoi unelmiinsa, hän valmistautui kohtaaman kuoleman.

Ville Suhoselle myönnettiin 10. lokakuuta tiedonjulkistamisen valtionpalkinto Ompelijatar-dokumenttielokuvasta.